Hyvän toivon kappeli

Luuk. 19:41–48 

Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 19 

Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden ja sanoi:”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.” 

    Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa ulos niitä, jotka siellä kävivät kauppaa. Hän sanoi heille: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.” 

    Hän opetti sitten joka päivä temppelissä. Ylipapit, lainopettajat ja muut kansan johtomiehet miettivät, miten raivaisivat hänet pois tieltä. He eivät kuitenkaan keksineet, mitä tehdä, sillä koko kansa oli jatkuvasti Jeesuksen ympärillä kuuntelemassa häntä. 

Sanakirjojen ja raamatunselitysteosten mukaan etsikkoaika merkitsee aikaa, jolloin Jumala lähestyy; hetkeä, jolloin Jumala puhuu ihmiselle. Tunnistanko nuo hetket? Noin 2000 vuotta sitten kaukana täältä ihmiset kokivat erään ihmisen elämänmittaisen etsikkoajan. 

Jeesuksen ihmeteot, parantamiset ja opetus vastasivat ihmisen tarpeisiin, konkreettisesti. Samalla niiden tarkoitus oli herättää; auttaa elämänmittaiseen uutokseen. Ihmiset todistivat ihmeitä omin silmin ja korvin. Sittenkin niin moni kielsi niiden tekijän. Kielsi, vaikka itse Jumala kävi käsin kosketeltavana vierellä.   

Ajattelen jokaisen jollain tavoin merkittävän hetken ja tapahtuman, useimmiten odottamattoman, merkitsevän etsikkoaikaa. Aikaa, jossa Jumala puhuu. Miten paljon elämäämme, maailmaamme mahtuukaan. Suuret ja pienet tapahtumat ja asiat; etsikkoaikaa yhtä kaikki. Elämää jossa Jumala on vierellämme kysyen: Mikä on sydämesi suunta tänään?  

Kriisi on tilanne jossa aiemmin opitut keinot selvitä eivät välttämättä enää toimi. Useimmiten se on siedettävä, kestettävissä ainakin lopulta. Kriisi on muutoksen aikaa. Parhaimmillaan siinä on lopulta jotain hyvää. Jotain joka lopulta antaa enemmän kuin se ottaa. Voin valita, otanko opikseni vai saako kriisi minut sittenkin vetäytymään ja puolustautumaan.  

Jeesushan aiheutti kriisin. Kriisin, joka jakoi ihmisiä. Jumala kävi käsin kosketeltavana vierellä; mikä oli sydämen suunta? Mitä itse teen, kun kohtaan odottamattoman? Kuuntelenko, kysynkö, onko tällä jokin tarkoitus, opetus, pyyntö tai kehotus muutokseen? Pysähdynkö hetkeen vai jatkanko sittenkin kuin aina ennenkin? Puolustaudunko sulkien muutoksen mahdollisuuden? 

Tässä on Jeesuksella kriisi. Itkien hän katsoo pyhää kaupunkia, näkee ihmisten turtumuksen; raivoissaan kohtaa kaupankävijät, kovuuden, Jumalansa temppelissä. Voi vain kuvitella Hänen hurjuuttaan tuossa tilanteessa. Syvää surua ja voimakasta aggressiota, meistä jokaiselle tuttuja tunteita. Seuraa sittenkin hyvä. Tämä kriisi muuttuu uudeksi aluksi, puhtaaksi pöydäksi. Vaikka suru söi, vaikka raivo vei, vaikka kaikki näytti jo menetetyltä, on hän sittenkin kohta tässä, kuulijoiden, Jumalan vastaanottajien ympäröimänä. Ja antaa mahdollisuuden aloittaa alusta. Myös itsensä. Miten me kuulisimme Jumalamme äänen, myös niissä hetkissä, kun olemme mukavuusalueemme ulkopuolella? Miten ymmärtäisimme; on mahdollisuus oppia, saada, aloittaa alusta? 

Onko maailma, ovatko yhteiskunnat oppineet menneestä? Olenko itse oppinut elämässäni, elämästäni; ottanut vaarin siitä mikä on koetellut? Entä siitä, jonka lahjana sain? Olenko tunnistanut tarvittaessa muutoksen tarpeen, suunnannut uudelleen, muuttunut? Ymmärränkö arkisimman arjen, ihan tavallisen elämän jokaisen hetken ainutkertaisen arvon?  

Kyllä, on erityisiä tapahtumia ja hetkiä, joissa Jumala erityisesti lähestyy. Samalla Jumala on, tässä. Armo, toivo paremmasta on tulevassa ja se on juuri nyt. Jokaisen hetken ja kokemuksen ainutlaatuinen armo. Jumala puhuu sinulle, kuule.  

Saarna Hyvän toivon kappelissa 14.8.2022, Luuk. 10: 1-9

Johdanto: Epärehellinen taloudenhoitaja - saarnaajan painajainen
Ei oo helppoa! Kertomus epärehellisestä taloudenhoitajasta on yksi vaikeimmista Jeesuksen vertauksista. Se on todellinen saarnaajan painajainen. Missä siinä on vapauttava evankeliumi tai eettinen opetus? Missä on sen pihvi?

Raamattu on kiehtova ja moniulotteinen kirja, tai oikeastaan kirjasto. Tässäkin raamatuntekstissä on monia erilaisia tasoja. Tässä saarnassani lähestyn tekstiä sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti. Evankeliumissa minua puhutteli erityisesti sana ’velka’. Evankeliumi kertoo taloudenhoitajasta, joka antaa velkoja anteeksi. Mitä tämä tarkoittaa kirjaimellisesti arjessamme ja mitä se tarkoittaa vertauskuvallisesti suhteessamme toisiimme ja Jumalaan? 

I Jeesus kritisoi rahan valtaa yhteiskunnassa
Aluksi arjesta. Yli puolessa Jeesuksen vertauksista puhutaan taloudesta. Jeesuksen vertaukset nivoutuivat arkeen, ja samalla ne viittasivat arjen ylittävään Jumalan todellisuuteen. Velan keskellä eläminen oli osa monen Jeesuksen ensimmäisen seuraajan elämää. Jos velkoja ei pystynyt maksamaan, uhkana oli jopa orjuus. 

Tampereen tuomiorovasti Olli Hallikainen, entinen Helsingin tuomiokirkon kappalainen, on lisensiaattityössään tutkinut velka-sanaa Isä meidän –rukouksessa. ’Velka’-sanaa käytetään Raamatussa ja ekumeenisessa sanamuodossa: ”Anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Ensimmäisten Jeesuksen seuraajien elämässä tämä ei Hallikaisen mukaan tarkoittanut vain hengellistä vertauskuvaa. Se tarkoitti konkreettista velkojen anteeksiantamista ja saamista.

Jos Luukkaan evankeliumia lukee vähän saarnatekstiä pidemmälle, löytää Jeesuksen sanat: ”Yksikään palvelija ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” Jeesus kritisoi rahan valtaa oman aikansa yhteiskunnassa. Hän ei antanut suoria toimintaohjeita, miten yhteiskuntaa piti muuttaa. Kuitenkaan hän ei halunnut, että kaikki jatkuisi niin kuin aina ennenkin, että rikkaat rikastuisivat ja köyhät köyhtyisivät. Jeesuksen julistamassa uudessa maailmanjärjestyksessä, Jumalan valtakunnassa, viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Jumala nostaa tomusta köyhän ja korottaa alhaisen. 

II Rahalla on välinearvoa, mutta se ei ole itseisarvo
Mitä tästä pitäisi ajatella meidän aikanamme? Meillekään kristinusko ei anna suoria ohjeita siihen, miten yhteiskuntaa pitäisi muuttaa. Se kuitenkin herättää ajattelemaan elämää kokonaisuutta, ja taloutta sen osana. 
 
 Elämme siinä mielessä erilaisessa maailmassa kuin Jeesuksen aikana, että rikastuminen ei automaattisesti tarkoita riistämistä. Nykyisin rikastua voi myös niin, että samalla ei polje toisten oikeuksia. Näin on varsinkin suomalaisessa, pohjoismaisessa yhteiskunnassa. Markkinatalous antaa rikastumisen mahdollisuuksia, mutta samalla täällä on korkea verotus. Se jakaa rikastumisen hyötyjä myös heille, jotka eivät ole rikastuneet. Täällä on löydetty ehkäpä maailman paras tasapaino yksilön yritteliäisyyden ja kaikista ihmisistä huolen pitämisen välillä. Tärkeää on myös se, mikä on talouden takana: demokratia, oikeusvaltio ja toimivat instituutiot – sekä luterilainen tulkinta kristinuskosta. 

Missään täydellisessä maailmassa emme täälläkään kuitenkaan elä. Leipäjonoja on Helsingissäkin. Rahasta tulee myös monesti itseisarvo sen sijaan että se olisi välinearvo. Kapitalismissa raha kasautuu helposti niille, joilla sitä on jo valmiiksi eniten. Tämä vääristää kilpailua. Se myös johtaa helposti siihen, että kaikkein rikkaimmat alkavat ohjata poliittista päätöksentekoa omaksi edukseen. Väärää mammonan valtaa käyttävät myös monet pikavippifirmat. Ne suistavat monen nuoren ihmisen elämän velkahelvettiin. 

Nykyinen talousjärjestelmämme myös synnyttää velkaa tuleville sukupolville. Näen valtion velkaakin suurempana uhkana velkamme luomakunnalle. Markkinatalous synnyttää koko ajan uutta kasvua, mutta luomakunta on rajallinen. Talouden jatkuva kasvu nykyisellä tavalla ei ole enää mahdollista. Velkamme luomakunnalle on jo nyt liian suuri. Markkinataloutta täytyy siksi ohjata varjelemaan ja elvyttämään luomakuntaa, ei tuhoamaan siitä. Sitä täytyy myös ohjata niin, että rikkaus ei kasaudu vaan jakautuu. Muuten olemme hukassa. Emme voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.
 
 III Ihmissuhteissa eivät saa vallita kapitalismin lait
Mitä evankeliumi puhuu suhteestamme toisiimme? Saarnatekstissä kreikan kielen sana ’phronimos’ on käännetty suomeksi ’epärehellinen’. Sama sana voitaisiin myös kääntää sanoilla ’viisas’ tai ’ovela’.  

Viisaan ja ovelan taloudenhoitajan toiminta rikkoo moraalin ja markkinatalouden sääntöjä. Samalla se kuitenkin synnyttää ystävyyttä. Kuulen tässä Jeesuksen opetuksen siitä, että talous ei saa vallata ihmissuhteitamme. Olemme niin syvästi talouspuheen kyllästämiä, että ihmissuhteissammekin helposti kilpailemme, vertailemme ja etsimme hyötyä. 

Jumalan kuvana oleminen on kuitenkin jotain erilaista. Kristus kutsuu meitä pysähtymään toistemme luo ja jakamaan elämää: jakamaan sen kipua ja sen iloa. Suurin kysymyksemme ei saa olla ”Mitä minä tästä hyödyn?” vaan ”Kuka sinä olet?” 

Ihmissuhteissamme emme voi myöskään kasata sisällemme ikään kuin velkaa siitä, mikä on mennyt väärin.  Vääryydet on kohdattava ja sovintoa on rakennettava. Emme voi kuitenkaan jäädä kiinni siihen, mikä on haavoittanut meitä. Jumalan armon varassa voimme jatkaa matkaa, jatkaa eteenpäin. 

Lopuksi: Isä meidän -rukouksessa pyydetään anteeksi velkaamme. Suhteessa Jumalaan tätä velkaa kasautuu paljon, jos yritämme selvitä elämästä omin voimin. Voimme kuitenkin jättää kaiken sen, missä epäonnistumme ja haavoitamme Jumalalle. 

Jumala ei jaa armoaan meille kylmän taloudellisesti. Hän jakaa sitä Tuhlaajapojan isänä, kohtuuttomasti ja ansaitsematta. Joka aamu voimme lähteä elämään armon kantamina, paljaina, köyhinä ja tarvitsevina Jumalan edessä. Jumala luo meille aina uuden aamun, jossa velkamme on pyyhitty pois.  

Saarnan inspiraationa Working Preacher –sivuston kommentaari https://www.workingpreacher.org/commentaries/revised-common-lectionary/ordinary-25-3/commentary-on-luke-161-13-3

Saarna Hyvän toivon kappelissa 17.7.2022
Luuk. 5: 1-11

Johdanto: Syvältä kalastamisesta

Olen viime vuosina lasteni kanssa elvyttänyt oman lapsuuteni kalastusharrastusta. Pääosin saaliimme ovat olleet pieniä, mutta lapset ovat saaneet myös jättiahvenia. Tämän kesän kalastuskausi huipentui sateiseen iltaan kainuulaisen joen varrella, valtaisan hyttysparven keskellä. Tuloksena oli nolla kalaa, mutta kokemus oli varmasti mieleen jäävä. 

Evankeliumissa Jeesus antaa konkreettisen ohjeen kalastajille: “Souda vene syvään veteen.” Suomen suvessa todella voi kokea veden syvyyden. Kalastaessa tai mökin laiturilla istuessa, uidessa tai meloessa pääsee lähelle syvyyttä ja syvyyden sisälle. Olen itse aina pitänyt sukeltamisesta pinnan alle. Siellä on aivan oma ulottuvuutensa, jossa maailma muuttaa muotonsa. 

Jeesuksen ohje ei puhuttele minua vain ahventen nostamisen tai sukeltamisen suhteen. Kuulen siinä myös suuremman ohjeen. Jeesus vie meidät elämässämme syviin vesiin. Syvyyttä ei pidä väistää, sillä voimme tuntea siellä elämän koko kirjon ja Jumalan todellisen läsnäolon. 

I Syvyyteen laskeutuminen vie pintaviihteestä todellisuuteen
“Souda vene syvään veteen.” Kun mietin syvyyttä, mieleeni nousee nopeasti sen vastakohta, pinta. Elämäntapamme tarjoaa paljon mahdollisuuksia viihteen pinnassa elämiseen. Sosiologi Neil Postmanin klassikkokirjan nimi kertoo tästä jotain oleellista: “Huvitamme itsemme hengiltä”. 

Viihde ei toki itsessään ole huono asia, enkä halua moralisoida sitä. Jumitun itsekin usein TV:n ääreen katsomaan Stranger Thingsiä tai komisario Gentlyä. Viihde tuo arkeen keveyttä, jännitystä ja iloa. Jumala ei tahdo, että elämämme olisi jatkuvaa selviytymistaistelua. Leikki ja viihde, pelit ja kilpailut ovat osa Jumalan luomistyötä. Ne piristävät arjen harmautta. 

Mikä on viihteen suhde taiteeseen? Rajan vetäminen näiden kulttuurin muotojen välille on usein keinotekoista ja vaikeaa. Viihde ja populaarikulttuuri voivat olla taidetta. Niistä tulee taidetta, kun ne eivät pyri löytämään parhaiten myyvää tuotetta, vaan kun ne toteuttavat sisäistä ilmaisun paloa. Viihteestä tulee taidetta, kun se kertoo jotain uutta todellisuudesta. Evoluutiobiologi Aura Raulolta olen oppinut, että taide synnyttää muutosta eikä vain vahvista olemassa olevaa kokemista ja ajattelua. 

Jeesus sanoo: “Souda vene syvään veteen.” Viihteen valtaaman elämän sijaan Kristus kutsuu meitä näkemään elämän kokonaisuuden, myös sen rujon puolen. Viihteestä voi tulla oopiumia kansalle, joka estää näkemästä epäoikeudenmukaisuutta ja puuttumasta siihen. Kuitenkin vasta syvyyteen laskeutumalla voin nähdä elämän kokonaisena. Elämä ei ole aina helppoa tai kivaa. Elämä on epätäydellistä ja rajallista. Kristus kutsuu minut näkemään maailman niin kuin se on: näkemään sen kauneuden, ja näkemään sen haavat ja hädän. Pinnasta syvyyteen laskeutumalla voin nähdä todellisen elämän.

II Syvyydessä opin tuntemaan itseni
Jeesus sanoo: “Souda vene syvään veteen.” Syvään veteen laskeutuminen on myös laskeutumista oman itsen syvyyksiin. Voin uskaltaa laskeutua sinne, koska Kristus on kanssani samassa veneessä. Minun ei tarvitse yksin kohdata syvyyttäni. 

Kristuksen armahtavan rakkauden varassa voin kohdata oman ristiriitaisuuteni. Minun ei pidä kieltää sitä, vaan suostua siihen. Emme ole koneita tai mallinukkeja. Emme voi olla eikä meidän tarvitse olla koko ajan iloisia ja positiivisia ihmisen kuoria. Olemme ihmisiä. Olemme monin tavoin kauniita, hauraita ja keskeneräisiä Jumalan kuvia. 

Syvyydessä voin kohdata ahdistusta, mieleni hirviöitä ja menneisyyden hylkyjä. Nekin ovat osa minua, osa elämääni. Kristus laskeutuu alas syvyyteeni kohtaamaan niitä kanssani. Mieleni syvyyden kohtaamiseen tarvitsen myös toisen ihmisen apua. Martti Lutherin sanoin toinen ihminen voi olla Kristus, joka laskeutuu alas kanssani ja pitää minusta kiinni.  

Jeesus sanoo: “Souda vene syvään veteen.” Syvyys sisälläni on paljon enemmän kuin mielen synkät kolkat. Syvyyteen laskeutuminen on laskeutumista todelliseen itseni tuntemiseen. Se on astumista syvään myötätuntoon omaa itseäni kohtaan, se on astumista vapauteen. Tässä mieleeni nousee lapsuuteni Oulujärvi, jossa on paljon matalia hiekkarantoja. Niissä sukeltaessa auringon valo virtaa pohjaan asti. Jumalalle pimeys ei ole pimeää, vaan siinäkin loistaa rakkauden salattu aurinko.

Kristillisen uskon syvä viisaus on siinä, että löydän itseni suhteessa Jumalaan, toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. Syvällä sisälläni voin tunnustella Jumalan läsnäoloa ja omaa olemistani. Voin antaa aikaa itseni kohtaamiseen. Voin tunnustella rauhassa Jumalan todellisuutta sisälläni. Rukouksessa, hiljaisuudessa ja mietiskelyssä Jumala muovaa minua niin kuin aallot muovaavat järven ja meren hiekkaista pohjaa.

Tällä tiellä kanssani kulkevat myös aiemmat sukupolvet. Kristillisen kirkon historia on täynnä syvyyttä, josta voin ammentaa. Psalmien laulajien ja erämaiden kilvoittelijoiden, väärää valtaa vastaan nousseiden ja rohkeiden uudistajien kanssa voin ihmetellä Jumalan todellisuuden syvyyttä. Kristinuskon ja koko ihmiskunnan suurilta ajattelijoilta voin ammentaa sivistystä, joka auttaa minua ymmärtämään myös itseäni. Olen osa suurta jatkumoa, kirkkoa joka elää halki aikojen. 

Lopuksi: Kristus kutsuu meidät olemaan ihmisten kalastajia. Voimme olla kalastajia, kun tunnistamme maailman hädän ja elämän suuren kirjon. Voimme olla kalastajia, kun löydämme myötätunnon itseämme kohtaan ja suostumme ristiriitaisuutemme. Silloin voimme olla suolana ja valona toisille. Voimme sukeltaa syvyyksiin heidän kanssaan.

Saarna Hyvän toivon kappelissa 12.6.2022
 Pyhän Kolminaisuuden päivä, Joh, 3: 1-15

Johdanto: sään ennustelua ja Hengen tuulen huminaa
Yksi suomalaisen kesän tärkeä kansanperinne on sään ennustelu. Jotkut tutkivat iltaruskon värejä, toiset tulevat riippuvaisiksi kännykän sääsovelluksista. Jotkut seuraavat telkkarin Pekka Poutaa tai Kerttu Kotakorpea kuin profeettaa. 

Kuulun itsekin tähän sään tulkitsijoiden joukkoon, erityisesti siksi että olen lintuharrastaja. Vahdin tuulen suuntia ilmakehän yläkerroksissa kuin haukka. Odotan lämpimiä kaakkoisia virtauksia, jotka tuovat arojen ihmeellisiä lintuja tänne Suomeen. Kammoan kylmiä luoteistuulia, jotka uhkaavat alkukesän pieniä poikasia. 

Myös Jeesus puhuu päivän evankeliumissa tuulesta: ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.” Hengen tuuli puhaltaa meidät uuteen elämään. Uusi syntymä Hengen läpi voi olla raju kuin myrsky. Samalla se voi olla kuin hiljaista huminaa.  

I Jumalan Henki puhaltaa meidät olemattomuudesta olemisen ihmeeseen
Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Hengen myrskyä on kahdenlaista. Aluksi on biologinen syntymämme äidin kohdusta tähän maailmaan. Meidät temmataan turvallisesta ja lämpimästä pimeydestä kirkkaaseen ja outoon todellisuuteen. Kun biologisen syntymän myrsky puhaltaa, itkemme ja parumme. Kaipaamme takaisin sinne, mistä olemme tulleet, mutta elämä johtaa meidät eteenpäin.

Biologinen syntymämme on ihmeellistä. Tämän ihmeen äärelle on syytä pysähtyä. Miksi olen olemassa? Ja miksi ylipäänsä on jotain, miksi ei ole vain ei-mitään? Oma olemassaoloni ja maailmankaikkeuden olemassaolo ei ole itsestään selvää. Se on Luojamme lahjaa. Jumalan uutta luova Henki puhaltaa meidät olemattomuudesta olemiseen.

Ihmeellistä on myös se, miten ainutlaatuisina tähän maailmaan synnymme. Tästä ihmeestä muistuttavat Hyvän toivon kappelin kirkkotekstiilit. Niissä risteilevät ainutkertaiset sormenjäljet. Jumala piirtää meihin jokaiseen kättensä yksilöllisen jäljen. Sinä olet ihme, kaunis kaari Jumalan suuressa elämän kankaassa.

II Myrskyn silmässä Kristus valvoo vierellämme
Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Biologinen syntymämme Hengen myrskyn läpi on vasta alku. Jumala antaa meille elämänmittaisen tehtävän kasvaa, tulla ihmiseksi. 

Tämän vaelluksen varrella Jumala puhuttelee meitä myrskyssä. Yksi suurimpia elämän myrskyjä on niin sanottu uskoon tuleminen. Omassa elämässäni koin tällaisen hetken opiskelijana Jyväskylässä. Ensimmäinen syksyni oli vaikea. Kotoa pois muuttaminen nosti pintaan ahdistuksen, jota en ymmärtänyt. Istuin ahdistuneena ja yksin solukämppäni sängyn reunalla. Silloin Hengen tuuli kävi ylitseni. Ymmärsin, että Jumalan rakkaus on tarkoitettu myös minulle. En voi yksin pelastaa maailmaa. Voin nojata Jumalan tuuleen ja antaa sen kantaa. Marraskuun pimeyteen virtasi valoa ja lämpöä, uutta toivoa. Löysin sisältäni lähteen. Hengen tuuli avasi uusia ovia ja synnytti ystävyyttä ja rakkautta. 

Kun nyt muistelen tuota hetkeä, tiedän että kaikki ei tuolloin ratkennut. Edelleen olen aina välillä kriisin myrskyssä, jossa on vaikea nähdä eteenpäin. Edelleen olen aina välillä itseni kanssa solmussa. 

Kriisin keskellä olemme myrskyn silmässä. Kriisit ovat rajalla olemisen kokemuksia, joissa totuttu järkkyy. Näitä myrskyjä on monenlaisia: ensirakkaus tai oman lapsen syntymä, avioero tai työttömäksi jääminen, onnettomuus tai läheisen kuolema, vakava sairaus tai sairaudesta parantuminen. 

Aina emme voi ymmärtää elämämme myrskyjä. Kuitenkin voimme huutaa Jumalalle tuskamme. Ja voimme tuoda hänelle kiitoksemme. Suuren hädän ja suuren ilon hetkellä Jumala on meidän kanssamme. Kristus valvoo myrskyssä vierellämme. 

III Hiljainen humina kasvattaa meissä hyviä hedelmiä
Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Ihmisenä kasvaminen ja Kristuksen kanssa kulkeminen ei ole pelkkää myrskyä. Usein kristityn vaellusta ympäröi Hengen tuulen hiljainen humina. Osa meistä ei koe koskaan jumalasuhteessaan vahvoja kokemuksia. Se on täysin ok. Niin sanottu uskoon tuleminen on vain yksi tapa, jolla Jumala puhuttelee meitä. Sellaisen kokemuksen vaatiminen kaikilta on hengellistä väkivaltaa. 

Syntyminen uudestaan Hengessä on hiljaista huminaa, joka uudistaa meitä hetkestä hetkeen. Hengen tuuli humisee ja kypsyttää meissä hyviä hedelmiä: iloa ja rauhaa, kärsivällisyyttä ja hyvyyttä, toivoa ja vapautta. Joka päivä voimme ymmärtää jotain uutta itsestämme ja maailmasta. Joka päivä jotain uutta voi kirkastua Jumalan todellisuudesta. Joka päivä voimme avautua rukoukseen ja kuunteluun ja antaa Hengen tuulen humista.

Tässä kasvussa oppaitamme voivat olla puistojen ja metsien puut. Voimme kuunnella, miten tuuli humisee vaahteroiden ja mäntyjen oksistoissa. Samalla voimme tuntea, miten Jumalan Henki hellästi ja hiljaa uudistaa meitä sisältäpäin. Puun kasvu on hidasta. Sitä ei voi nähdä. Silti kasvu on todellista.

Lopuksi: Hengen tuuli puhaltaa sekä myrskyssä että hiljaisessa huminassa. Meidän ei pidä kavahtaa myrskyn voimaa, jolla Jumala meitä puhuttelee. Usko ei kuitenkaan saa muuttua kokemusten metsästämiseksi. Jumala on suurempi kuin kokemuksemme. 

Eikä elämä ole pelkkää kasvua. Jumala on kanssamme myös silloin, kun kuihdumme. Olemme kaikki keskeneräisiä, epätäydellisiä ja sellaisina kokonaan Jumalan rakastamia.

Uskon salaisuus on Jumalassa, ei meissä itsessämme. Emme voi hallita Jumalaa, voimme vain antaa Hengen tuulen puhaltaa. Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. 

Saarna 3.4.2022 Hyvän toivon kappelissa
 5. paastonajan sunnuntai, Joh. 11: 47-33

Johdanto: keski-ikäisen paluu nuoruuden kirjaan
”Historian loppu ja viimeinen ihminen.” Tämä Francis Fukuyaman kirja on ollut yksi tämän kevään tärkeimpiä lukuelämyksiäni. Tutustuin kirjaan ensimmäistä kertaa jo 90-luvun alussa ylioppilaskirjoituksissa. Fukuyaman kuuluisin teesi oli, että liberaalista demokratiasta tulee lopulta vallitseva valtiomuoto. Neuvostoliitto oli juuri hajonnut ja Euroopan rautaesirippu murtunut. Kevättalven valo virtasi luokkaan, jossa painimme kirjoitusten kanssa. Se yhdistyi Fukuyaman optimismin kanssa. 

Fukuyamaa on paljon myös kritisoitu. On totta, että viime vuosina demokratiaa on ajettu ahtaalle monesta suunnasta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on viimeisin demokratiaa horjuttanut käänne. Palaan myöhemmin vielä demokratian kohtaloon, mutta aluksi puhun siitä mikä kirjassa on minusta erityisen kiinnostavaa. Fukuyaman keskeinen teema ja kysymys on, miten voimme tuntea itsemme arvostetuksi. Jokainen ihminen janoaa olla nähty ja kuultu, arvostettu ja tunnustettu. Miten pääsemme tähän? Tätä ihmisyyden isoa kysymystä lähden tässä saarnassa avaamaan Fukuyaman ajatusten pohjalta ja evankeliumin valossa. 

I Olenko yhtä arvokas vai arvokkaampi kuin muut?
Päivän evankeliumissa toteutuu jotain sellaista, jota kukaan meistä ei haluaisi kokea. Siinä uskonnolliset vallankäyttäjät, ylipapit ja fariseukset, syyttävät Jeesusta ilman että hän voi puolustautua. Jeesuksen omaa ääntä ei kuulla koko evankeliumissa. Kuulemme vain evankeliumin kertojan äänen. Jeesus jää piiloon, näkymättömäksi ja mykäksi.

Kukaan meistä ei halua jäädä tällä tavalla varjoon. Haluamme, että meidät nähdään ja meitä arvostetaan sellaisena kuin olemme. Ihmisen arvoa voi murentaa monella tavalla. Niin voi tehdä koululuokan kiusaaja tai keskiluokkainen ihminen, joka kavahtaa kadulla kerjäävää romania.

Francis Fukuyama puhuu arvostuksen ja tunnustuksen perustarpeesta kahden käsitteen avulla. Isothymia tarkoittaa, että olen yhtä arvokas kuin toiset. Megalothymia tarkoittaa, että olen arvokkaampi kuin toiset.

Nykyinen Venäjän johto on esimerkki megalothymiasta. Hyökkäystä Ukrainaan perustellaan Venäjän ja Neuvostoliiton suuruuden historialla. Suuruudenhullu hyökkäys Ukrainaan on paluuta vanhaan Neuvostoliiton aikojen ihannointiin. On kuin nykyinen Venäjä ei pystyisi muuten löytämään paikkaansa valtioiden keskellä kuin näyttämällä voimakkaammalta kuin onkaan. Aivan samaa menneen suuruuden kaipuuta saattoi kuulla Donald Trumpin vaalikampanjassa. Make America Great Again. 

II Viholliskuvien sijaan luomisen lähteelle
Suuruudenhulluutta rakennetaan viholliskuvien varaan. Tätä logiikkaa vastaan Jeesus nousi. Jeesus ei vastannut vihaan vihalla, vaan käski rakastamaan vihollista. Hän puhui Jumalasta, jonka aurinko paistaa niin hyville kuin pahoille. Hän ei nostattanut kansanjoukkoja ylipappeja ja fariseuksia vastaan, vaan suostui kipuun, kärsimykseen ja kuolemaan meidän vuoksemme. 

Jeesus astui ristin tielle kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset. Tehtävämme kristittyinä ei ole luoda viholliskuvia. Tehtävämme on löytää voimamme lähde, niin että emme tarvitse vihollisia. Tehtävämme on lopettaa toisten mollaaminen sen vuoksi mitä he ovat tai edustavat. 

Jokaisen ihmisen luovuttamaton itseisarvo syntyy Jumalan luomistyöstä. Jumala puhaltaa meihin kaikkiin olemisen lahjan. Emme voi itse valita, synnymmekö tähän maailmaan vai emmekö synny. Emme voi myöskään valita sitä, millaisina tänne synnymme. Emme voi valita, olemmeko homoja tai heteroja, ruskeita tai valkoisia, vasen- tai oikeakätisiä. Elämän lahja annetaan meille. 

Kun Jumala katsoo ihmistä, hän näkee jokaisessa ihmisessä kauneutta, riippumatta siitä miten ihmisen elämä on mennyt. Tuo pyhä ja syvä katse synnyttää meissä elämän. Jumala ei rakasta meitä sen vuoksi, mitä saavutamme, vaan sen vuoksi mitä olemme. Tämän olemisen lähteen voimme löytää sisältämme. Meidän ei tarvitse jatkuvasti verrata itseämme toisiimme. Voimme löytää olemisen voiman ja mielen sisältämme, Jumalan läsnäolosta. 

III Osaksi kokonaisuutta
Mitä tämä tarkoittaa yhteisen elämämme kannalta? Arvotuksen ja tunnustuksen antaminen toisillemme on yhteinen tehtävämme. On elintärkeää nähdä, että yhteiskuntaa voi rakentaa hyvin eri tavoin. Tästä on kirjoittanut esimerkiksi viestinnän tutkija Anu Kantola. Olemme kaikki osa samaa kokonaisuutta. Tarvitsemme insinöörejä ja arkkitehteja, mutta yhtä lailla tarvitsemme myös sairaanhoitajia, siivoojia ja rakentajia. Meidän pitää vahvistaa kokemusta siitä, että olemme kaikki samassa veneessä. Palkkapussin koko ei ole ihmisen mitta.  

Nopeasti muuttuva maailmamme ja tuotannon pieniin ketjuihin pilkkova talous horjuttavat turvallisuudentunnettamme. Ne myös jakavat ihmisiä voittajiin ja häviäjiin. Jeesus tuli kootakseen yhteen, ei hajottaakseen erilleen. Tarvitsemme tunnetta siitä, että kuulumme johonkin. Pystymme arvostamaan itseämme, kun koemme olevamme osa kokonaisuutta. Siksi tämäkin yhteisö on tärkeä. Täällä olemme kaikki osa Kristuksen ruumista, osa Jumalan kansaa, osa suurta ihmiskunnan kokonaisuutta. 

Lopuksi: Evankeliumitekstissa ylipapit ja fariseukset yrittivät vaientaa Jeesuksen, joka uhkasi heidän valtaansa. Francis Fukuyama uskoi, että demokratiassa toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla ihmisen aikuisuus. Diktatuurissa ihminen pienennetään alamaiseksi. Loputtomiin ihminen ei kuitenkaan jaksa olla alistetun lapsen asemassa suhteessa ylempiinsä. Haluamme päästä esiin kokonaisina ihmisinä, kansalaisina ja yhteiskunnan rakentajina. 

Kansanvalta tarvitsee puolustajia. Se syntyy meidän kauttamme. Ei Fukuyamakaan väittänyt, että demokratian kasvaminen maailmassa olisi mikään automaattinen tai helppo asia. Niin minäkin ajattelen ja toivon, että nykyinen demokratian aallonpohja lopulta myös lähtee nousuun. Uskon ja toivon, että myös Venäjällä päästään lopulta eroon ikiaikaisesta alamaisuuden hengestä. 

Suuruuden fantasiat johtavat vain umpikujaan. Niiden sijaan löydämme arvostuksen tunteen, kun asetumme toistemme rinnalle. Jumalan edessä olemme kaikki täysin samalla viivalla. Olemme yhtä aikaa kauniita ja rikkinäisiä, kirkkaita ja keskeneräisiä. Radikaalilla tavalla meidän välillämme toteutuu isothymia. Emme ole vihollisia, vaan olemme siskoja ja veljiä. Kristus on tullut kokoamaan meidät yhteen. Hänen varassaan historialla voi olla uusi alku.

Saarna Hyvän toivon kappeli

1. paastonajan sunnuntai (Invocavit)

Jeesus, kiusausten voittaja

6.3.2022

Anu Rask

Matt. 4:1–11

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 4

Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli

paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä.

Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: ”Jos kerran olet Jumalan Poika,

niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.” Mutta Jeesus vastasi: ”On kirjoitettu: ’Ei

ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan

suusta.’”

Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet

temppelimuurin harjalle. Hän sanoi Jeesukselle: ”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin

heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: ’Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua

käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.’” Jeesus vastasi hänelle: ”On myös kirjoitettu:

’Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.’”

Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman

kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: ”Kaiken tämän minä annan sinulle, jos

polvistut eteeni ja kumarrat minua.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Mene pois,

Saatana! On kirjoitettu: ’Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan

häntä palvella.’”

Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka

palvelivat häntä.

Lauri Kemppainen kirjoittaa Rukoileva kädellinen -kirjansa alussa näin:

Yleensä se tapahtuu yöllä ja silloin pelkään. Pelkään, että kaikki mitä rakastan –

kaikki minkä vuoksi teen työtä, kaikki minkä koen arvokkaaksi ja oikeaksi – vain

katoaa. Pelkään, että hyvä ei voita. Että pahuuden äärellä kauneus kuristuu lopulta

omaan mahdottomuuteensa. – – Sellaisina öinä Vasili Rozanovin sanat eivät tunnu

lainkaan liioittelulta: “Ei ole elämää ilman rukousta. Ilman rukousta on vain

mielettömyyttä ja kauhua”.

Täytyy sanoa että tässä odottamattomassa, selittämättömässä maailmantilanteessa

tuo äskeinen todella kolahti. Onneksi Lauri sanoitti sen mun puolesta, itse en ole

oikein pystynyt keskittymään. Oon katsonut uutisia taukoamatta.

* * *

Pyysin teiltä tätä saarnaa varten kuvia siitä, mitä tulee mieleen sanasta kiusaus.

Tässä päivän tekstissä Jeesus on autiomaassa ja Paholainen kiusaa häntä

kiusauksilla. Sainkin tosi osuvia kuvia ja pohdintoja.

(Kuva 3)

Yksi sähköpostiini tullut kuva on ihana tulppaani kesäisessä puutarhassa

Lähettäjä liitti kuvaan tekstin:

Minun kiusaukseni on kaivata kesää pitkin talvea.

Talvella on vaikea pysähtyä ajattelemaan, että elämä on tässä ja nyt. Silmäni etsivät

lumikasojen alta kurkistelevia pensaita ja puita. Luon niihin luottavaisia katseita, jotta

nämäkin tietäisivät kesän olevan tulossa.

Tämä kuva kuvaa täydellisesti myös omaa kiusaustani juuri nyt.

Myös mulla on kiusaus katsella kukkia, odottaa kesää, haaveilla lämmöstä ja

nautinnosta. Sitä Paholainenkin tarjoaa tässä Jeesukselle: saat maailman

valtakunnat ja niiden loiston, jos kumarrat minua. Nauti elämästä! Nauti

kauneudesta! Käännä katse pois kaikesta häiritsevästä. Koska miksipä ei?

Juuri niin haluaisin itsekin tehdä. Kääntää katseen pois, katsoa kukkia.

Mutta on pakko katsoa ympärille. Tavoitan kolme näköalaa:

● Me ollaan pandemian keskellä, uusia on odotettavissa.

● Eurooppa on sodassa.

● Ilmastonmuutos on totta, ja se on tässä ja nyt.

Ei auta, pakko pysyä hereillä. Meidän tehtävä on toimia.

Auttaa. Rukoilla. Taistella hyvän puolesta ja pahaa vastaan.

Ja yrittää vielä vähän enemmän.

(Kuva 1)

Tässäkin on sähköpostiini teiltä saapunut kuva kiusauksesta:

Kuusamon seurakunnan Isoniemen metsä.

Lähettäjä pohtii: Kumpi onkaan kiusaukseni, kertoa näkemykseni vai pysyä hiljaa?

Kuvaan liitetty teksti kysyy:

Kutsutko riveihin istutettua yhden puulajin puustoa metsäksi vai puupelloksi?

Miten ajattelet nauttivasi jokamiehen oikeudella tällaista metsästä? ”Keisarihan on alasti."

Kenelle maa kuuluu? Jumalalle, kaikille ihmisille vai maapohjan omistajalle?

Ja vielä:

Missä ovat ne äänet kirkossa, jotka sanovat, että luonnon riistolla eli talouden jatkuvan

kasvun opilla on todellisuudessa rajat, että kirkko ei voi pyhittää ahneuteen perustuvaa

talousjärjestelmää. Kirkon johto sulkee korvansa tutkitulta tiedolta ja niiltä, joiden elämään

luontokato tulee eniten vaikuttamaan, eli nuorilta, joita Elokapinallisetkin edustavat.

Todella tärkeitä kysymyksiä.

Onko kiusaukseni pysyä hiljaa? Liittyy oikeastaan samaan teemaan ensimmäisen

kuvan kanssa. Paholaisen viesti Jeesukselle oli: Kumarra minua ja pysy hiljaa

kaikesta häiritsevästä, ja elämä on helppoa ja mukavaa.

* * *

(Kuva 4)

Tänään on ensimmäinen paastonajan sunnuntai, kristityt ovat astuneet

neljänkymmenen päivän vaellukselle. Päivän tekstissä on vahvaa symboliikkaa joka

kietoutuu paastoon ja pääsiäisen odotukseen. Tekstissä ollaan tarinan alussa,

kiusauskertomus sijoittuu aivan Jeesuksen julkisen toiminnan alkulehdille.

Jeesuksen paasto autiomaassa kiusauksineen kesti neljäkymmentä päivää. Ja tästä

hetkestä me Jeesuksen seuraajat puolestaan kuljemme pitkin kirkkovuotta n 40

päivässä kohti pääsiäisen tapahtumia, ristin tietä ja lopulta pääsiäisen valoon.

Tänään mua itseni koskettaa tuossa autiomaakertomuksessa erityisesti Jeesuksen

inhimillisyys. Jeesus ennen pääsiäistä, ennen kuolemaa ja ylösnousemusta oli

ihminen, kuten me ihmiset ollaan. Hänellä oli ruumis, joka kärsi nälästä, janosta ja

kivusta. Hän nauroi ja hän myös itki. Meillä kristityillä on siis Jumala, joka tietää mitä

on olla ihminen. Hän tuntee ihmisenä olemisen tuskat ja kärsimykset omakohtaisesti.

Miksi kärsimystä ylipäätään on? Miksi Jumala sallii kärsimyksen, kuten usein

kysellään? Tää on ikuinen uskonnonfilosofinen kärsimyksen ongelma.

Totuus on, että kaikkien selitysyritysten jälkeenkin kysymys jää avoimeksi. Kärsimys

on osa elämää, osa olevaa. Luonto elää kärsimyksen ja kauneuden jännitteessä. Jo

elämän ensi henkäyksessä on kuolema läsnä ja syksyn epätoivoinen hehku

tapahtuu nurkan takana odottavaa kuihtumista vasten.

Paradoksaalisesti, kaikessa yksinäisyydessä ja kärsimyksessä Jumala on erityisellä

tavalla läsnä. Jumala taistelee ja kärsii jokaisen ihmisen rinnalla. Jumalan valta on

piiloutunut heikkouteen ja Jumalan kunnia on piiloutunut häpeään. Lutherin mukaan

“Jumala on kätkeytynyt vastakohtaansa”. Kärsimys ei ole siis merkki Jumalan

poissaolosta tai heikkoudesta. Kovien olojen keskellä kokemus Jumalan läsnäolosta

vahvistuu.

* * *

Ja me ollaan totisesti kovien olojen keskellä, yhä kovenevien.

Rukous voi tuntua vaikealta lajilta, varsinkin jos omissa mielikuvissa rukoileminen on

juuri tietynlaista, puhuttua litaniaa tai polvistumista sängyn vierelle, ja jos mielikuva

juuri sellaisesta toiminnasta ei tunnu luontevalta.

Mutta rukous voi olla monenlaista. Se on asettumista Jumalan eteen. Avoinna

olemista olemassaolon salaisuudelle. Tapa suuntautua elämään.

Ja vaikka vastassa olisi pelkkää pimeyttä, pimeys alkaa puh...

Saarna Hyvän toivon kappelissa 23.1.2022
3. sunnuntai loppiaisesta (1. vsk), Matt. 8: 5-13

Johdanto: elämäni ilmansuunnat ja uskon itä
Vähän aikaa sitten havahduin pohtimaan elämäni ilmansuuntia. Olen kotoisin pohjoisesta, Oulujärven rannoilta Vaalasta. Sieltä olen muuttanut tänne etelään, Stadiin. Täällä asun idässä, josta kuljen länteen töihin. Nämä elämäni ilmansuunnat ovat huikea rikkaus. Ne kaikki antavat erilaisia tulokulmia olemiseeni.

Myös evankeliumissa Jeesus puhuu ilmansuunnista: ”Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.”

Jeesuksen kuvaamista ilmansuunnista minua puhutteli erityisesti itä. Olen suomalainen, ja elän läntisessä kulttuurissa. Samalla olen idän ja lännen rajalla. Presidentti Niinistökin käy keskustelua sekä idän että lännen johtajien kanssa. Millaisia uskon näköaloja itä meille antaa? Miten se voi auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja maailmaa?  

I Kristinusko on kotonaan uskontojen mosaiikissa

Jeesus oli kotoisin idästä. Hän ei ollut sellainen sinisilmäinen ja vaalea Vapahtaja, joksi hänet takavuosien pyhäkouluissa joskus kuvattiin. Hän oli juutalainen, tumma mies Lähi-idästä. Tämä yksinkertainen fakta unohtuu helposti. Mielikuvamme Jeesuksesta kääntyy länsimaiseksi. Kuitenkaan kristinusko ei saanut alkuaan meistä katsoen lännessä vaan idässä. Sieltä se levisi edelleen kauemmas itään ja myös länteen ja etelään ja lopulta tänne pohjoiseen.

Jeesus sanoo: ”Niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle.” Kristinusko syntyi Lähi-idässä, jossa kulttuurien kohtaaminen oli arkipäivää. Myös päivän evankeliumissa tapahtuu tällainen kohtaaminen. Roomalainen sotilas kohtaa Jeesuksen. Jeesuksen itäinen kansa eli Rooman raa’an miehitysvallan alla. Silti juuri tämä toisen kulttuurin edustaja on se, joka tunnistaa Jeesuksessa Jumalan toiminnan. Sanoma Kristuksesta on siis tarkoitettu kaikille kansoille.

Meidän ajassamme kristinuskon vaikutus yhteiskunnassamme on monin tavoin ohentunut. Kannan tästä surua, mutta samalla näen siinä paljon hyvää. Meidän aikamme on paluuta uskomme juurille. Kristinusko on kotonaan kulttuurien ja katsomusten mosaiikin keskellä. Palaamme samanlaiseen henkiseen maisemaan, jossa kristinusko aikoinaan syntyi. Katsomusten kirjon keskellä emme voi käyttää kristinuskoa vallan välineenä. Ja hyvä niin. Voimme vain luottaa, että hyvä sanoma Kristuksen rajat ylittävästä rakkaudesta puhuttelee. Jeesus sanoo: ”Niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle.”

II Toiset uskonnot eivät ole vihollisia

Uskon itä vie pohtimaan myös toisten uskontojen kohtaamista. Idästä ovat kotoisin muun muassa suuret maailmanuskonnot hindulaisuus, buddhalaisuus ja islam. Jeesus itse oli juutalainen. Yksi meidän kirkkomme merkittävimmistä ajattelijoista, Jyri Komulainen, kohautti vähän aikaa sitten Kotimaa-lehdessä kuvailemalla kristinuskoa synkretistiseksi uskonnoksi. Synkretismi tarkoittaa uskontojen sekoittumista.

En näe toisia uskontoja vihollisina enkä kilpailijoina. Kaikissa uskonnoissa on hyvää. Tärkeää on etsiä sitä, mikä on yhteistä. Uskonnot ovat tärkeitä, kun maailman rakennetaan rauhaa. Luotan siihen, että on vain yksi Jumala, joka voi puhutella ihmisiä myös muiden uskontojen läpi. Jeesus sanoo: ”Niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle.”   

Uskonnoissa on kuitenkin myös eroja, ne eivät ole yhtä ja samaa mössöä. Kristittynä toivon, että kaikkialla maailmassa on mahdollisuus kuulla hyvä sanoma Kristuksesta. Toivon, että tuo sanoma vapauttaisi, koskettaisi ja puhuttelisi.

III Ekumeeninen peili rikastuttaa ja auttaa näkemään oman perinteen rikkauden

Uskon itä tuo mieleen myös Suomessa vaikuttavan itäisen kirkkokunnan, ortodoksisen kirkon. Elämme keskellä ekumeenista ykseyden rukousviikkoa. Meillä Suomessa on koko maailman tasolla harvinainen ekumeeninen yhteys lännen ja idän välillä. Luterilaisten ja ortodoksien yhteys esimerkiksi täällä Helsingissä on yksi suomalaisen kristillisyyden upeimmista piirteistä. Uspenski ja Tuomiokirkko seisovat rinnakkain, eivät vastakkain.

Ortodoksisen kirkon rikas perinne rikastuttaa myös meitä luterilaisia. Ikonien kauneudesta, meditatiivisen rukouksen syvyydestä ja kirkkoisien viisauden lähteestä on hyvä ammentaa.

Samalla yhteys idän kirkkoon kirkastaa oman luterilaisia kirkkomme hyviä puolia. Historiantutkija Teemu Keskisarja on monessa puheenvuorossaan nostanut esiin kirkkomme myönteistä merkitystä maamme historiassa. Keskisarjan mukaan luterilainen kirkko ei ole ollut Suomen historiassa pato, vaan koski ja muutosvoiman lähde. Mielikuvissamme esimerkiksi valistuksen ajan papit kääntyvät helposti ahdasmielisen moraalinvartijan suuntaan. Tosiasiassa moni pappi on ollut uuden tiedon jakaja ja yhteiskunnan kehittämisen airut. Saarnatuolista on opetettu perunan istuttamista, lukutaitoa ja vapaata kaupankäyntiä.

Omassa kirkossani iloitsen tästä uudistumisen virrasta. Iloitsen myös yhdessä laulamisesta, naisten pappeudesta ja lähimmäisenrakkauden hengestä. Iloitsen tästä Hyviksen yhteisöstä. Olemme kirkkona monessa mielessä epätäydellisiä, mutta samalla tässä yhteisössä ja instituutiossa tapahtuu paljon hyvää.

Uskon itä vie meidät kohtaamaan toisia kulttuureja, olemaan ekumeenisesti avoimia ja lopulta arvostamaan omaa kulttuuriamme. Meillä on arvokas perintö luterilaisuudessamme. Meillä on myös erityinen mahdollisuus rakentaa siltoja idän ja lännen välille, ympärillämme ja sisällämme. 

Ja vielä enemmän: Kristuksessa itä ja länsi yhdistyvät. Samalla olemme osa suurempaa kokonaisuutta, maailmanlaajuista kirkkoa. Olemme osa yhtä ihmiskuntaa, osa yhtä Jumalan maailmaa. 

Lopuksi: Jyri Komulaisella on inspiroiva määritelmä kirkosta. Kun kirkossa Kristus on keskellä, rajoja ei ole. Ylösnoussut Kristus murtaa kaikki rajat. Jumalalle ihmiskunta on yksi. Siksi niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.”  

Saarna Valvomisen sunnuntai Hyvän toivon kappeli 14.11.202
1Anu RaskMatt. 24:36–44
Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 24
Jeesus sanoi opetuslapsille:”Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietäävain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee.Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriäänaina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuintulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksimiestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinenotetaan, toinen jätetään.Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, ettäjos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautuataloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.

”Hyvää pyhää, ja oikein hyvää isänpäivää myös minun puolestani.Tämän pyhän evankeliumi, tämä kehotus VALVOMISEEN, kuuluu Matteuksenevankeliumin pitkään, viimeisiä tapahtumia koskevaan puhekokonaisuuteen. Nämäovat Jeesuksen viimeisiä opetuksia, ennen kuin vangitsemiseen ja kuolemaanjohtavat tapahtumat alkavat vyöryä.On vaikea tunnistaa, tuntuuko tekstissä kuuluva lähiodotus täällä parintuhannenvuoden päässä hämmentävältä, kiusalliselta vai vähän huvittavalta, mutta se ontavallinen ilmiö Uudessa testamentissa. Jeesuksen ajateltiin palaavan ihan pian.Nyt voidaan todeta, että aikaikkuna onkin pidempi kuin ihmiselämän mitta taimuutaman sukupolven elinaika. Mistä on kysymys? Meillä ei ole tietoa ja meidän onvaikea ymmärtää – mutta meitä kehotetaan valvomaan.

* * *Mietin, mitä se on kun ihmiskuntaeivalvo.Yksi mahdollinen kuva tästä on Sebastian Brantin teos Narrien laiva vuodelta 1494.Siinä on 112 satiirista runoa, joissa tuomitaan monenlaisia inhimillisiä heikkouksia –vallanhimo, ahneus, vihan kylväminen, käytöstapojen puute, muotioikkujen perässäjuokseminen ja niin edelleen.

Kohti riuttaa, hiekkasärkkäälaineet tilaisuuttaan kärttääAluksemme vajoaasyövereihin hajoaaKansilehdellä on piirros purjelaivasta, johon narrien lauma on ahtautunut tiu’uthelisten, lippu liehuen ja valtikat käsissä. Ilveilijöiden ilmeistä ja olemuksista voipäätellä, että tässä ei hyvin käy. Kuvatekstissä lukeekohti Narragoniaaeli Brantinkuvitteellista valtakuntaa, jonne laiva ei koskaan saavu.

* * *Välillä tämä Narrien laiva tuntuu tosiaan osuvalta kuvalta ympäröivästätodellisuudesta. Voisin puhua muutamistakin asioista kutenilmastohuippukokouksesta, mutta puhun nyt siitä, että olen viime aikoina pohtinuterilaisia instituutioita, kirkon lisäksi erityisesti koulutukseen, sivistykseen, tietoon jaymmärrykseen liittyviä, ja tarvetta kehittää, tehostaa ja kiillottaa.Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja kirjailijaTommi Kinnunen on kertonutjulkisuudessa työuupumuksestaan. Voimat veivät koronauupumuksen päälle lyötyuusi opetussuunnitelma ja oppivelvollisuuden laajentamiseen liittyvät lisätyöt.Perustyö eli opettaminen saa väistyä kirjaamisen tieltä.“Hakkaan konetta kuin hullu, jotta saan tallennettua kaiken tiedostoihin, joita kukaanei lue”.Janne ja Taina Saarikivi ovat puolestaan pitäneet esillä yliopistojen ja tutkimuksenongelmallista hyödyn tavoittelua. Yliopistojen virkoja lakkautetaan tällä hetkelläurakalla ja tutkijoiden aika menee apurahahakemusten parissa. Virallinentiedepolitiikka koskee “innovaatioita” “huippututkimusta” “ongelmanratkaisua” ja“osaamisen kanavointia” – ei esimerkiksi “tietoa todellisuudesta”, “sivistystä” tai“ymmärrystä”.Saarikivet on toimittaneet Turhan tiedon kirjan, joka koostuu menestyneidentutkijoiden julkaisematta jääneistä ja pois leikatuista teksteistä. Esipuheessa hekirjoittavat, että “Miksi yliopisto intoilisi epämääräisestä “maailman parhaudesta”, kunvoisi ylpeillä sillä, että siellä osataan muinaispersiaa, tunnetaan antiikin kirjurienkäsialoja ja maailmankaikkeuden ensimmäisen sekunnin tapahtumia, siirojensukupuolielämää, satakuntalaisten vakkojen taksonomiaa tai vesijättömaitakoskevien oikeustapausten historiaa”.Että sellasta kuuluu lukiolle ja yliopistolle, entä kirkolle? Kun väki vähenee ja varathupenee, ollaanko valveilla vai keskitytäänkö joutavuuksiin? Mikä on olennaista jamikä on paniikin aiheuttamaa tempoilua?

* * *Niin, mikä on olennaista? Mitä Jeesus tarkoittaa, kun hän kehottaa meitävalvomaan? Miten hänen mukaansa tulee toimia? Eli mistä Jeesus noin niinkuinmuuten puhui?No esimerkiksi Vihamiesten rakastamisesta; toisen posken kääntämisestä eliväkivallattomasta vastarinnasta; autuaista köyhistä, nälkäisistä ja murheellisista;antamisesta pyytävälle; Jumalan valtakunnasta ja Isästämme taivaissa, jonka nimiolkoon pyhitetty.Perusasioita elämästä ja kuolemasta. Ja koska kuolemasta on vaikea sanoa mitään,puhun mielelläni tästä meidän maailmasta ja siitä Jumalan valtakunnasta, jokameidän keskellämme on. Sen rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi Jeesuksella onmonia hyvin täsmällisiä ohjeita. Ne liittyvät oikeudenmukaisuuteen ja siihen, mitentäällä eletään. Ollaan valveilla.Jos vielä mietitään niitä instituutioita, niin missä sellaiset ilmiöt kuin sivistys, vapaatutkimus ja keskustelu tai hengellisyys ja uskonnollisuus tulevaisuudessa majailevat,jos niille ei ole sijaa instituutioiden seinien suojissa?En tiedä. Pienimuotoisissa kokoontumisissa, missä keskusteleminen, pohtiminen jatutkiminen on sallittua ja niille on aikaa. Janne Saarikivi arvelee haastattelussasiirtyvänsä jossain vaiheessa puistoihin luennoimaan, ja kylmän tullen kahviloihin.Paikoissa tai tilanteissa, joissa voi rauhassa rukoilla, tehdä työnsä ja palvellalähimmäisiä.Täytyy hiljentää häly ja melu. On oltava valppaana täällä, tässä maailmassa –ja valmiina lähtemään, jatkamaan matkaa.

Oikein hyvää ensimmäistä sunnuntaita loppiaisesta ja hyvää uutta vuotta minunkinpuolestani. Tänään vietetään kasteen sunnuntaita. Minulla on tässä saarnantaustalla muutama Susanna Majurin valokuvateos, jotka eivät suoraan liity siihenmitä puhun, ja toisaalta ne liittyvät oleellisesti. Te jotka kuuntelette tätä etänä voittegooglata jonkun Susanna Majurin teoksen vaikka läppärin ruudulle.Susanna oli valokuvataiteilija joka kuoli vuonna 2020. Hän oli ikäiseni ja nuorenakaverini, jonka kanssa pyörittiin Kangasalla – välillä liftattiin Helsinkiin, käytiinkirppiksillä ja sen semmoista. Mulla oli myös hyvä ystävä nimeltä Tero, ja Teronperheen vapaa-ajan asunnolla entisessä koulumiljöössä Susanna kehitti Teronkanssa tuon sadunomaisen tekniikkansa, missä hän levitti suuren kuvallisenkankaan Teron perheen uima-altaan pohjalle.Susannan töissä vesi on hyvin oleellinen elementti – se voi hukuttaa tai viedämukanaan, mutta se myös kannattelee. Näissä teoksissa se kuvaa esimerkiksiihmisen tunteita, muistoja ja alitajuntaa.Vesi onkin hirveän vahva elementti. Päivän evankeliumissa Johannes kastaaJeesuksen. 

Kasteen sunnuntai on hyvä aika pysähtyä pohtimaan veden painoarvoaluterilaisuudessa ja kasteen merkitystä, elämän ja kuoleman kysymystä – paitsi yksilölle, myös kirkolle. Ihmiset eivät enää kasta lapsiansa, kuulee sanottavan. Miksieivät? Mulla on siis pohdinnan alla kaksi hyvin suurta kysymystä, vesi ja kristillinenkaste, jotka tietenkin myös liittyvät toisiinsa. Aloitan vedestä.* * *Veteen liittyy valtavasti rikasta symboliikkaa ja eri uskonto- ja kulttuuriperinteissä vesiymmärretään olemassaolon alkulähteeksi. Muinaisen intialaisen papin rukous on:”tuokoot vedet meille hyvinvoinnin”. Veteen liitetään uudistumisen merkitys, koska sehävittää ja huuhtoo pois olemassaolevat muodot ja järjestykset, ja avaamahdollisuuden jonkin uuden syntymiselle. Erityisen vahvasti tätä symboloivaterilaiset upotusrituaalit. Upotus on eräänlainen kuoleman vastine ihmisen tasolla, jakosmisella tasolla sitä vastaa suuri tulva, joka aika ajoin hajottaa maailmanalkumereen.

Suomalaisessa luterilaisuudessa kasteen ulkoista symboliikkaa on sen sijaan pidettytoisarvoisena. Kastevesi itsessään on vähäpätöistä, vain Jumalan sanalla on useinajateltu olevan merkitystä. Lutherin virressä lauletaan: “Silmä näkee kasteessa vainvettä paljaaltansa, vaan sana Hengen voimassa on siinä veden kanssa”. EeroHuovisen mukaan kasteen ymmärtäminen on ihmiselle ”ylivoimainen juttu”: senäyttää ”vain tilkalta vettä”.Mutta mikä voima tuossa tilkassa vettä piileekään! Johanneksen evankeliuminalussa Kristus kuvataan “todelliseksi valoksi, joka valaisee jokaisen ihmisen”, javarhaiskristillisessä kirjallisuudessa kasteesta puhuttiin vielä “valaistumisen kylpynä”.Klemens Aleksandrialainen esimerkiksi kutsui kastettuja ”valaistuneiksi”. Valonpuolella olemisesta seurasi velvollisuus taistella pimeyttä vastaan. Vesi on Jumalanlahja, joka ravitsee ja pitää yllä luomakuntaa. Jumala loi veden antamaan maallekasvun ja virkistämään ja puhdistamaan meitä.* * *

Tuolla vedellä meidät siis kastetaan eli liitetään Kristukseen ja hänen kirkkoonsa.Mitä se merkitsee? Onko merkitys jotenkin hämärä tai epämääräinen, jos ihmiseteivät halua enää lapsiaan kastettavan?Kysymys on tietenkin monimutkainen ja siihen liittyy maailman muuttuminen jakristinuskon merkityksen muuttuminen yleisemminkin. Nuoret aikuiset eivät olekiinnostuneita kirkosta. Vai sittenkin niin, että kirkko ei ole aidosti kiinnostunut heistä,hankalien kysymysten esittäjistä? Nyt ei kuitenkaan mennä näihin pohdintoihin,pysytään veden äärellä.Kasteen suhteen moni tuntuu miettivän, että “antaa lapsen myöhemmin itsepäättää”. Näinkin voi toki ajatella, ja vanhemmat haluavat joka tapauksessa parastalapselleen – he tekevät ratkaisunsa sen ymmärryksen perusteella, joka heillä onlapsen parhaasta. Itse olen kuitenkin iloinen monesta asiasta jota ei ole tarvinnut itsepäättää. 

En rakasta jokaista suomalaisen luterilaisuuden pienintä piirrettä, ja muutkirkkokunnat tai irtautuminen kaikesta ovat hetkittäin houkutelleet, mutta on olluthuojentavaa ajatella lopulta, että tähän elämään olen syntynyt ja tähän kirkkoonminut on kastettu. Syntymässähän tulee paljon muutakin, mitä ei voi itse valita –perhe, suku, kulttuuri, kotimaa, äidinkieli ja niin edelleen. Ja mitä omiin lapsiini tuleeniin ajattelen, että he tekevät joka tapauksessa aikuisena omat valintansa niidenasioiden suhteen jotka ylipäätään ovat valittavissa. Minusta on kuitenkin tärkeää ettäheillä on vahvat juuret mistä ponnistaa – yhteisö, perheen ja suvun traditiot.Vanhempien maailmankatsomukset, joihin myöhemmin voi peilata noita omiavalintoja ja elämänpolkuja.Kasteessa itsessään ei ole mitään hankalaa tai vaikeaa. Kaste liittää kastettavanKristukseen, kirkkoon, yhteisöön ja tradition pitkään jatkumoon. Kasteessakastettava liittyy Jeesuksen seuraajiin, taisteluun paremman maailman puolesta.Tietysti kaste on myös salaisuus, kuten kaikki Jumalaan liittyvä on.Uudessa testamentissa kastetoimitukset kuvataan yllättävänkin yksinkertaisina.Niistä puuttuu seremoniallisuus, valmistautuminen ja sanojen tulva. 

Apostolienteoissa Filippos kastaa tiellä kohtaamansa hoviherran. Kun hoviherra ymmärtää Jeesuksen olevan kirjoituksissa luvattu messias, hän toteaa Filippokselle: ”Tässä onvettä. Estääkö mikään kastamasta minua?” Ei estä, kaste toimitetaan.Kaste on melko yksinkertainen rituaali, siinä ei nykyäänkään lopulta ole kovinmontaa välttämätöntä palasta. Yksi niistä on vesi.Lisäksi voi sitten tehdä omista juhlistaan ihanat ja oman näköiset, jos haluaa.* * *Kuva 4 / Susanna Majuri 3Vielä yksi muisto Susannasta.Silloin nuorena, tai teini-iässä, kun me asuttiin vielä kodeissamme Kangasalla,Susanna oli maalannut huoneensa seinät jollain veteen viittaavalla värillä, entarkkaan muista sävyä. Tuo huone (ajalta ennen sisustusblogeja) oli tosi vaikuttavaja halusin samanlaisen. Oman huoneeni sävyn muistan hyvin – mikään muu kuinveden väri ei tullut enää kysymykseen. Voimakkaan turkoosissa huoneessa olierikoinen, vähän synkkä mutta kaunis tunnelma. Kuin veden alla. Makoilin sielläaikana, jolloin kirkkoon ja kasteeseen liittyvät asiat eivät tuntuneet elämässänimitenkään tärkeiltä, mutta jos nyt jälkeenpäin katsotaan niin vertauskuvia voimuodostaa.Jotain näistä pohdinnoista toivoisin myös tapoihin joilla kastetta sanoitetaan. Vedensymboliikka on voimakasta. Vesi antaa aisteille paljon. Veden voimaa ei kannatapienentää, vesi ei ole koskaan vähäpätöistä tai tavallista. Kristillinen kaste liittyyikiaikaiseen vesipesun symboliikkaan ja initiaatioriittien jatkumoon, mutta tuo niihinjotain aivan uutta – Jumalan armon. Kaste muuttaa maailmaa ja voimaannuttaaihmisen.

Loppuun vielä lainaus Susannan sanoista näyttelysalin seinältä: “Etsin yhäalkuperääni. Seuraan vettä. Joskus siitä näkyy vain aavistus. Vesi on kulkureitti,tuntu kodista, alkumme”.

Saarna Hyvän toivon kappelissa 19.12.2021
4. adventtisunnuntai, Fil. 4:4–7, Matt. 1:18–24

Johdanto: Kari Kuulan älyherätys

Pappi Kari Kuula herätteli äskettäin kirkkokansaa ajattelemaan. Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnissa hän kaipaa kirkkoon ”yritystä oikeasti ymmärtää uskoa sen sijaan, että heti kättelyssä lyödään pöytään mysteerikortti.”

Otan haasteen vastaan! Heittäydyn ajattelemaan. Ajattelu on vahvasti läsnä myös päivän raamatunteksteissä. Evankeliumissa Joosef ajattelee enkelin sanoja Jeesuksen syntymästä. Kirjeessä filippiläisille taas on upea lupaus: ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.”

Tuosta filippiläiskirjeen lupauksesta nousee myös tämän saarnani ydin: ajattele sydämellä!

I Jumala kestää ajattelumme
Olen Kari Kuulan kanssa samaa mieltä siitä, että ajattelu on olennainen osa kristinuskoa. Jumala on luonut meidät kokonaisiksi ihmisiksi. Luomisen Henki liikkuu ajatuksissamme. Jumala on antanut meille älyn ja järjen, ymmärryksen ja viisauden, tiedon ja tieteen. Meidän tehtävämme kristittyinä on käyttää niitä ”omaksi hyödyksemme ja lähimmäisten parhaaksi” niin kuin Mikael Agricolan vanhassa rukouksessa sanotaan. 

”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne ”. Jumala kestää ajatuksemme. Jumala ei ole aukkojen Jumala, joka olisi olemassa vain siellä minne järki tai tiede ei yllä. Koko maailma on Jumalan maailma, niin myös ajattelun ja tiedon maailma. Usko ei mene rikki, kun pyrimme ymmärtämään sitä.  

Kristuksen seuraaminen avaa avaria näköaloja ajattelun syvyyksiin. Se vie filosofian ja fysiikan avulla olemisen ja todellisuuden arvoituksiin. Se avaa portin historian aarteisiin.  Se johtaa ajattelemaan uskon ja ihmismielen vuorovaikutusta psykologian avulla. 

Älyllinen rehellisyys vie meidät muutoksen ja kasvun tielle. Se johtaa kyseenalaistamaan ja punnitsemaan sitä, mihin olemme tottuneet. Kristinuskon oppia, Raamatun merkitystä, kirkon perinnettä ja kirkon toimintaa nykyajassa pitää ajatella. Näin tekemällä suojelemme uskoamme ja yhteisöämme. 

Ajattelu rokottaa meitä kiihkoilua ja mustavalkoisuutta vastaan. Se avartaa mieltä. Samalla ajattelu syventää uskoamme. Koeteltu usko kestää kritiikin ja kyseenalaistamisen. ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne ”. 

II Kristitty puolustaa luottamusta tieteeseen
Usko ja tieto ovat kumppaneita maailman selittämisessä. Ne avaavat erilaisia ikkunoita todellisuuteen, joka on yksi. Maailman ymmärtämisessä tarvitaan yhtä lailla tieteentekijöitä, toimittajia ja pappeja. 

Meidän ajassamme johdonmukainen ajattelu ja tutkittu tieto tarvitsevat puolustajia. Valeuutiset ja trollien myyräntyö nakertavat luottamusta punnittuun ja koeteltuun tietoon. Meitä kristittyjä tarvitaan puolustamaan tutkittua tietoa. Meitä tarvitaan vahvistamaan luottamusta tieteeseen. Tätä luottamusta tarvitaan esimerkiksi siksi, että voimme luottaa lääketieteeseen ja uskallamme ottaa koronarokotteen. Luottamus tieteeseen varjelee elämää. 

Valeuutisten ohella toinen meidän aikamme tietoa uhkaava kehitys on tiedon pirstaloituminen. Periaatteessa meillä on enemmän tietoa kuin koskaan. Usein sitä on kuitenkin liikaa, niin että emme enää näe metsää puilta. Somen ja multitaskaamisen maailmassa tieto pirstaloituu murusiksi.

Kristinusko voi johtaa meitä syvän ja kokonaisen tiedon lähteille. ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne ”.  Keskiajalla kristillinen luostarilaitos säilytti antiikin perinnön. Se kantoi antiikin tietoa läpi myrskyisten vuosisatojen, jolloin monet muut instituutiot olivat romahtaneet. Ei myöskään ollut sattumaa, että filosofiassa tietä antiikista eteenpäin olivat ensimmäisten joukossa näyttämässä fransiskaaniveljet. Oppineisuuden ja ajattelun arvostaminen oli korkealla heidän joukossaan.  

Samaa kristillistä henkeä ja ajattelun arvostamista tarvitsemme myös nykyajassa. Kristinusko voi palauttaa meitä kokonaisen tiedon lähteille, niin että emme tyydy murusiin. ”Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne ”.

III Astu sisälle rauhaan
Kristinuskon ydintä voi ja pitää lähestyä ajattelun kautta. Silti uskon ydin ei typisty ajatteluun tai käsitteisiin. Uskon kieli ei mahdu päättelyn rautaisten lakien sisään. Sen kieli on täynnä vertauskuvia ja paradokseja, salaisuuksia ja kuvia. 

Raamatun kielessä yksi vahva kuva on sydän. Se tarkoittaa ihmisen sisintä olemusta, olemisen keskusta. Se on oman itsemme ja Jumalan kohtaamisen paikka. 

Sydämessämme teemme valintoja, aivan samalla kuin Joosef ja Maria tekivät. Ajattelu auttoi heitä löytämään sydämen valinnan. Sydän ohjaa meitä tekemään ajattelun pohjalta hyviä valintoja. Ilman ajattelua sydän voi olla hölmö, ilman sydäntä ajattelu voi olla kylmää. 

Jumalan suuri ja salattu läsnäolo ylittää ymmärryksemme, kielemme ja tieteemme. Se ei tee tyhjäksi ajatteluamme, mutta se ylittää sen. Se on jotain vielä suurempaa. Kaiken selittämisen sijaan usko on sisään astumista. 
 
 Ajattele siis sydämellä! Astu siis sisälle joulun sanomaan! Kuuntele Marian ja Joosefin ajatuksia. Katsele, kun he kulkevat kohti Betlehemiä. Tunne seimen Lapsen läheisyyttä. Astu sisälle Jumalan rauhaan, joka ylittää kaiken ymmärryksemme.

Saarna Hyvän toivon kappelissa 5.9.2021
Matt. 11:25-30

Johdanto: munkit oravanpyörässä

”Korona katkaisi juoksumme oravanpyörässä.” Näin sanoi veli Stephen Taizén ekumeenisesta luostariyhteisöstä viime tiistaina Tuomiokirkossa. Stephen käytti todella sanaa oravanpyörä, englanniksi ’hamster wheel’, kuvaamaan veljien elämää ennen koronaa. Tämä oli minusta pysäyttävää. Elämme aikaa, jolloin munkeillakin voi olla liian kiire ja fokus hukassa.  

Kuten monelle muullekin, Taizén veljillekin korona tarkoitti totutun elämäntavan katkeamista. Korona on koetellut Taizén yhteisöä rankalla kädellä. Silti veli Stephen näki hyvänä sen, että korona pakotti veljet pysäyttämään oravan- tai hamsterinjuoksunsa.

Evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon.” Miten Kristuksen luoma lepo voisi johtaa meidät ulos elämämme oravanpyörästä?

Talous on ihmistä varten

Oravanpyörä syntyy silloin, kun tekemisestä katoaa tarkoitus. Työ muuttuu raadannaksi tai ontoiksi rutiineiksi ilman päämäärää. Sama päämäärättömyyden kokemus voi liittyä myös elämään ilman työtä. Päivät toistuvat samanlaisina ja tyhjinä. Yksinäisyys voi tehdä oravanpyörän, samoin uupuminen liian raskaiden kuormien alle läheistä hoivatessa.

Mistä tarkoituksen puute syntyy? Sen yksi juuri löytyy maailmanlaajasta taloudesta ja nopeasta informaatioteknologiastamme. Ne kiihdyttävät oravanpyöräämme. Norjalainen tutkija Thomas Hylland Eriksen käyttää tästä termiä ylikuumentuminen.

Rajoittamaton kilpailu synnyttää ylikuumentumista ja samalla se aiheuttaa tarkoituksen puutetta. Mahdollisuuteni vaikuttaa omaan elämääni ja ympäristööni katoavat, kun päätösvalta katoaa näkyvistä. Armoton kilpailu myös tekee meistä ikään kuin hyödykkeitä. Silloin ei ole väliä, tehdäänkö työ Suomessa vai pakkotyönä Kiinan uiguureilla. Tärkeää on vain halpa hinta.

Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon.”  Näen kristinuskon muutosvoimana maailmanlaajuisen talouden ja kasvottoman rahan ylivallalle. Jumalan luomistarkoituksessa työtä ja taloutta ei ole tarkoitettu kaiken nieleväksi oravanpyöräksi. Mystikko Anna-Maija Raittilan sanoin: ”Et luonut kilpailua, raadantaa. Oi Luoja, anna minun rakastaa.”

Luterilaisessa kutsumuksen teologiassa työ ja talous ovat mahdollisuuksia toteuttaa omia lahjojaan ja samalla rakentaa yhteistä hyvää. Niin kuin tutkija Eriksen sanoo, tarvitsemme uutta ymmärrystä taloudesta. Talouden tehtävä ei ole tuottaa mahdollisimman suuria voittoja vaan täyttää tarpeita. Talous on ihmistä varten, ei ihminen taloutta varten.

Kristuksen kasvot palauttavat tarkoituksen

Tarkoituksen puutteeseen ja sen löytämiseen vaikuttavat siis suuret aatteiden virrat ja talouden rakenteet. Samalla tarkoituksen löytäminen on aina syvästi henkilökohtaista.  Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon.”

Jeesuksen luokse tuleminen on palaamista elämän syviin perusasioihin: välittämiseen, iloon, luovuuteen. Voin kadottaa ne silmistäni. Voin liukua kohti arvoja, jotka vievät minut pois siitä, minkä sisimmässäni tiedän hyväksi ja oikeaksi. Meissä todella on tämä tieto. Kun maltamme ja uskallamme pysähtyä, voimme tunnistaa tärkeimpiä arvoja itsessämme. Olinpa munkki tai sijoitusneuvoja, arvot ohjaavat minua kohti hyvyyttä, kauneutta ja totuutta.

Arvojen löytymisessä auttaa Jeesuksen katsominen. Jeesus sanoo: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

Jeesuksen katsomisella on kristinuskon vanhassa perinteessä oma sanansa: kontemplaatio. Samaa sanaa käytetään myös kuvaamaan mietiskelyä, meditaatiota. Jeesuksen katsomisessa voin pysähtyä Raamatun sanojen, ikonin tai luomakunnan todistuksen äärelle.

Kaiken olevan sydämessä voin nähdä kasvot, Kristuksen elämää luovat kasvot. Ne loistavat lempeyttä ja nöyryyttä. Ne palauttavat elämääni voiman ja suunnan. Kasvot palauttavat tarkoituksen ja levon kiireen ja kilpailun keskellä. Kun säännöllisesti katson kohti Kristuksen kasvoja, Jumalan lempeys ja nöyryys vahvistuu sisälläni.

Lopuksi: Taizén veli Stephen kertoi, miten korona romahdutti yhteisön talouden. Tähän ratkaisuksi he perustivat keksitehtaan. Keksejä tehdessä myös yhteisön vanhimmat veljet pystyivät antamaan panoksensa keksejä pussittamalla. He kokivat itsensä tarpeellisiksi.

Tarkoituksen ja elämän syvien arvojen löytämiseksi tarvitsemme yhteisöä. Yhteisön keskellä tarkoitus voi löytyä ja oravanpyörä pysähtyä. Voimme vahvistaa toisissamme syvimpiä arvojamme ja auttaa toisiamme löytämään tarkoitus. Siksi mekin olemme tänään koolla, katselemassa toisiamme ja katselemmassa Kristusta. 

Saarna Hyvän toivon kappelissa 8.8.2021
Matt. 11: 20-24

Päivän evankeliumissa Jeesus saarnaa kiehtovalla tavalla kaupungeille. Korasin, Betsaida ja Kapernaum saavat moitteita, Tyros ja Sidon kehuja. Kaupungeista tulee ilosanoman todeksi eläjiä.

Kristinusko on alun perin syntynyt Lähi-idän kaupungeissa; Rooman, Efesoksen ja Korintin kaduilla. Se on syntynyt uskontojen ja aatteiden mosaiikin keskellä. Viime vuosisadalta lähtien olemme myös täällä Suomessa liikkuneet kohti samantapaista henkistä maisemaa. Maaseudun elämäntapaan rakentunut yhtenäiskulttuuri on murtunut. Maaseudulta ollaan muutettu moniarvoisiin kaupunkeihin. Karjan kutsuhuuto on vaihtunut ratikoiden kirskunaksi.

Kaupungistuminen on iso muutos sekä Suomessa että koko maailmassa. Monessa mielessä elämme kaupunkien aikaa. Mitä evankeliumin kuuleminen voisi käytännössä tarkoittaa tässä ajassa, tässä kaupungissa? Millainen sanoma meidän pitäisi Helsingissä kuulla ja miten tehdä siitä totta?

I Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tanssia

Aloitan yhteisöllisyydestä. Olen itse Helsingissä kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti junantuoma. Kolmisenkymmentä vuotta tulin junalla Vaalasta Helsinkiin. Kannoin Rautatieasemalta kamani rinkassa opiskelijakämppääni Dommalle, Hietaniemen hautausmaan kupeeseen. Karussa huoneessa ei ollut edes patjaa. Myös oma elämäni tuntui pitkään tyhjältä. En oikein löytänyt paikkaani isossa kaupungissa. Vaikka seinien takana asui naapureita, yhteys puuttui. Vähitellen se kuitenkin löytyi, ja nyt olen iloisesti stadilainen. Kannatan kyllä edelleen jääkiekossa Oulun Kärppiä mutta fudiksessa tunnustan HJK:n värejä!

Kaupungissa voimme valita ne yhteisömme, joihin haluamme kuulua. Täällä on tilaa luoda omannäköistä elämää. Jumala on luonut meidät yksilöiksi. Kaupungissa luomistyön rikkaus pääsee valloilleen. Parhaimmillaan kaupunkielämä on vähän kuin luovaa tanssia yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä.

Yhteisöjen valitsemisen tanssilla on kuitenkin kääntöpuolensa. Lukemattomien omannäköisten ihmisten ja ryhmien keskellä iso kysymys on, miten säilytämme kosketuksen yhteiseen elämään. Tästä kirjoittaa hienosti historiantutkija Francis Fukuyama kirjassaan Identiteetti. Kaupungissa on mahdollista löytää omannäköisiä ryhmiä, mutta samalla omat näköalani voivat kaventua. Siksi tarvitsen aktiivista asettumista toisen asemaan.

Kristityn kutsumus on rakentaa yhteisöjä, jotka eivät saa voimaansa toisten asettamisesta oman ryhmän alapuolelle. Olemme erilaisia mutta samanarvoisia. Voima syntyy yhteydestä, ei ulos sulkemisesta. Tämä on näkymme myös täällä Hyvän toivon kappelissa.

II Polis-tiikkaa kaupungissa

Yhteisöjä tarvitaan, sillä yksinäisyys on Helsingissä todellinen kipupiste. Keskellä kaupungin kuhinaa voin olla myös todella yksinäinen, niin kuin minäkin olin Domman opiskelijakämpässäni. Kiire, kilpailu ja työn paineet ajavat myös ihmisiä syrjään, tuntemaan itsensä tarpeettomiksi.

Syrjäytyneiden ihmisten kasvot ovat Kristuksen kasvot. Jumala kutsuu meitä kutomaan yhteyksiä ja rakentamaan yhteisöjä kaupungin keskelle. Yhteisön rakentaminen voi lähteä vaikka siitä, että moikkaan tuttuja ja tuntemattomia kotipihallani. Silloin tuntemattomista voi vähitellen tulla tuttuja. Tuttujen ja tuntemattomien auttaminen kadulla ja muut pienet hyvät tahdon eleet kutovat myös meitä yhteen. Tästä hyvä esimerkki oli vähän aikaa sitten Hesarissa. Pyörällä Pasilan asemalla kaatunut kertoi siinä saaneensa ylitsepursuavan ystävällistä apua monelta ihmiseltä.

Kristityn kutsumusta on myös toimiminen verkostoissa. Niin kuin Jeesus evankeliumissa julistaa, pelastus ei tarkoitettu vain omalle sielulleni. Se on tarkoitettu myös yhteisöille. Siksi kaupunginosaliikkeet ja taloyhtiöt, kansalaisjärjestöt ja harrastusryhmät ovat hyviä paikkoja kristityn kutsumuksen toteuttamiseen ja yhteisöjen rakentamiseen. 

Yhteisöjen rakentamisessa tarvitaan myös politiikkaa. Politiikka-sanan juuret ovat kreikan polis-sanassa. Se tarkoittaa kaupunkia. Laajasti ajatellen politiikka on hyvän kaupungin rakentamista. Sitä tapahtuu puolueiden kautta, mutta se tarkoittaa kaikkea yhteisten asioiden hoitoa. Kun mahdollisimman moni on rakentamassa hyvää kaupunkia, estetään monien jääminen yhteisöjen ulkopuolelle.

III Hetkessä eläminen kiireen keskellä

Yhteisöllisyyden lisäksi toinen tärkeä kysymys kaupungissa on aika. Usein kaupungissa on kiire. Kiire kertoo, että ihmiset touhuavat monenlaisia asioita. Tässä on paljon hyvää. Touhu synnyttää uusia ideoita, saavutuksia ja työtä.

Tiukat aikataulut kuitenkin myös ajavat meitä ahtaalle. Ne ruokkivat stressiä ja estävät meitä elämästä nykyhetkessä. Aina pitäisi olla jokin projekti vireillä! Elämän eläminen edeltä käsin estää Jumalan läsnäolon kuuntelemista nykyhetkessä. Jumalan aika on nyt.

Suunnittelemisen ja varmistelun sijaan Jumala kutsuu meitä spontaaniuteen. Spontaanit kohtaamiset tuntemattomien kanssa ovat yksi suuri kaupunkielämän lahja. Kadun vilinän keskellä vaihdetut sanat ja hymyt koskettavat. Ne vahvistavat syvässä mielessä kokemusta yhteisestä kaupungista, yhteisestä ihmisyydestä.

Kiireen keskellä tarvitaan ihmettelyä. Kaupungissamme on lukemattomia Jumalan ihmeitä: rakennusten muotoja, taidegallerioita, bändien keikkoja, puistoja, patsaita. Niiden ihmettely kirkastaa niiden merkityksen ja Jumalan luomistyön kauneuden. Ihmettely vie meitä kohti ilmiöiden sisintä, niin että emme jää vain pintaan.

Kiire pitää välillä katkaista, muistuttaa itseä siitä, että lopulta meillä ei ole kiire mihinkään. Yksi hyvä tapa tähän on hengitys. Kiireisessäkin hetkessä voin pysähtyä hengittämään sisään ja ulos ja tuntemaan Pyhän Hengen sisälläni. Henki tuntuu hengityksessä.

Lopuksi: kiireen ja asioiden paljouden keskellä pysähtyminen auttaa myös näkemään olennaisen. Se palauttaa meidät rakkauden luo, josta kaikki kumpuaa. Rakkaus vie meidät kaupungin sykkeeseen, sen iloon ja tuskaan. Siellä, kaupungin keskellä, Jumala tarvitsee meitä. Ja siellä, kaupungin keskellä Jumala on läsnä.

Saarna Hyvän toivon kappelissa 1.8.2021 
10. sunnuntai helluntaista: Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa
Luuk. 12:42-48

Shtisel – kaunista ja ahdistavaa, uskonnon läpäisemää arkea

Yksi tämän kesän kulttuurielämyksistäni on ollut televisiosarja Shtisel Netflixiltä. Upea sarja kertoo ortodoksijuutalaisesta Shtiselin perheestä Jerusalemissa. Se avaa kiehtovan näköalan elämäntapaan, joka maallistuneessa Suomessa tuntuu aika vieraalta. Miehillä on ohimoilla hiuskiehkurat, naisen ajokortti on harhaoppisuuden rajoilla ja aina ovesta sisään astuttaessa kosketetaan ovea ja lausutaan siunaus.

Shtisel kertoo kulttuurista, jossa uskonto läpäisee arjen. Näen tuossa elämäntavassa jotain kaunista. Elämä pyritään pitämään yksinkertaisena ja monet perinteet rikastuttavat arkea. Samalla tuossa elämäntavassa on jotain ahdistavaa. Äärimmilleen viety, pikkutarkka sääntöjen noudattaminen ajaa ihmiset ahtaalle ihmissuhteissaan. Se tukahduttaa monet lahjat ja murskaa monet unelmat.

Myös päivän evankeliumi puhuu omalla tavallaan arjen ja uskon vuorovaikutuksesta. Jeesus kysyy evankeliumissa: ”Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan?” Mistä löytäisimme viisauden elää arkeamme? Miten usko voisi luoda arkeemme kauneutta ja syvyyttä?

Tehtävä arjessa

Ensimmäinen huomio arjen ja uskon suhteesta on, että kukaan meistä ei voi väistää arkea. Jeesus sanoo: ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.” Jokaiselle meistä on annettu elämän lahja ja samalla vastuu omasta elämästämme. Eikä elämä ole helppoa. Vaikka olisimme kuinka hurskaita, joudumme kamppailemaan selviytyäksemme monenlaisten vaatimusten keskellä. Niiden paineessa meidän täytyy löytää keinot selviytyä uuteen huomiseen. Tämä pätee myös heidän elämässään, jotka ovat valinneet erityisen uskonnollisen ammatin. En tarkoita tällä vain pappeja, vaan myös luostareiden nunnia ja munkkeja. Heilläkin on työvuorot, joilla arki tehdään sujuvaksi.

Yksi luterilaisuuden keskeisiä löytöjä on ollut se, että Jumalaa voi palvella arjen keskellä. Arki ei ole jotain, jota täytyisi paeta. Uskoa voi elää todeksi arjessa. Tämän ajattelun viisaus on siinä, että voimme nähdä arjen tehtävänä. Voimme löytää kutsumuksen, tehtävän johon Jumala meitä arjessamme kutsuu. Kun tyynnytän vauvaa sylissäni, kun rohkaisen pettynyttä ystävää, kun avaan vessan viemäriä, voin palvella Jumalaa.

Jeesus sanoo: ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.” Jumala ei ole välinpitämätön. Ei ole sama, miten elämäämme elämme. Jumala tarvitsee meitä. Hän tarvitsee rakentajia ja suunnittelijoita. Hän tarvitsee hoivaajia ja kuuntelijoita. Hän tarvitsee kaupan kassoja ja filosofeja. Hän tarvitsee muusikkoja ja naapurin mummoja. Hän tarvitsee meitä.

Kun näemme arjen tehtävänä, kutsumuksena, siihen virtaa mielekkyyttä. Elämä ei ole tarkoitettu elettäväksi vain itseä varten. Jumala luo meidät elämään yhdessä. Tarkoituksen löytäminen vie meitä pois itsekeskeisyydestämme kohti lähimmäistä.

Samalla tyhjyys sisälläni voi täyttyä. Kun ymmärrän, että en elä vain itseäni varten, voin löytää elämääni suunnan ja mielen.

Arjen ylittävä usko

Jeesus kysyy: ”Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja?”  Viisautta on löytää arjen kutsumus ja tarkoitus. Ja samalla tarvitsemme hetkiä, jotka ylittävät arjen. Psykologian tutkija Abraham Maslow määritteli kaksi erilaista sisäistä suuntaa, jotka ohjaavat meitä. Toinen suunta on tekemisen suunta, vastuun suunta, selviytymisen suunta. Toinen on olemisen ja vastaanottamisen suunta.

Nykyinen, maailmanlaajuisen talouden määrittelemä elämäntapamme perustuu usein suorituksiin ja tehokkuuteen. Norjalainen tutkija Thomas Hylland Eriksen on kirjoittanut, miten elämästämme tulee helposti ylikuumentunutta. Tehokkuuden paine ylikuumentaa mieltämme, yhteiskuntaamme ja planeettaamme. Siksi tarvitsemme olemisen suunnan vahvistumista.

Jeesus kutsuu meidät olemaan viisaita taloudenhoitajia. Meidän ajassamme viisautta on, että osaamme päästää irti tehokkuuden vaatimuksista. Jumala ei ole luonut meitä koneiksi. Hän on luonut meidät ihmisiksi: tunteviksi, särkyviksi ja rakkautta tarvitseviksi olennoiksi. Palaamalla yhä uudelleen olemisen viisauteen pysymme ihmisinä.

Syvimmiltään elämä on ihme. Usko on elämän ihmeen vastaanottamista. Se on antautumista ja avautumista ihmeelle. Elämä on lahja, jonka Jumala antaa meille. Elämän huikaiseva syvyys, kirkkaus ja lämpö löytyvät, kun antaudun ja avaudun ihmeelle.

Kristinuskossa olemista vahvistava kaunis rituaali on kaste. Siinä juhlitaan elämän ihmettä. Kaste ei perustu ihmisen tekoihin, vaan Jumalan lupauksiin ja uskollisuuteen. Jumala ei rakasta meitä meidän saavutustemme vuoksi. Hän välittää meistä sen vuoksi, että olemme olemassa. Hän koskettaa meitä sisintämme myöten. Jokaisessa solussamme virtaa Jumalan uskollisuus. Kasteessa Jumala piirtää meihin uskollisuutensa koko elämän ajaksi ja jokaisen päivän voimaksi.

Lopuksi: Jumala on antanut meille jokaiselle arjen kutsumuksen. Jokainen päivä on meille kutsu seurata Kristusta ja rakastaa lähimmäistä. Samalla jokaisessa päivässä on kutsu pysähtyä vain olemaan: olemaan Jumalan, toistemme ja itsemme lähellä.

Paradoksaalista on, että olemisen viisauden löytämisessä auttaa harjoittelu. Tässä muu luomakunta voi auttaa meitä. Hengelliset harjoituksen luomakunnan keskellä palauttavat meidät olemisen kauneuteen. Kesän lämpimässä kalliossa ja puiden suhinassa lehvistössä voin tuntea olemisen viisauden ja Jumalan uskollisuuden. Tänä kesänä olen kokenut tuota viisautta myös kelluessani meressä ja järvessä. Kelluessani voin vain päästää irti ja antaa veden kannatella.

Kelluminen on kaunis kuva armosta. Viisautta on päästää irti ja antaa uskollisen Jumalan kantaa.

Saarnan virikkeenä Shtisel-sarjan lisäksi Robert Bellahin kirja Religion in Human Evolution

Saarna Hyvän toivon kappelissa 6.6.2021 

Sananlaskut 30: 7-9, Matt. 16: 24-27 

Johdanto: Koulujen päättäjäisten suuri siirtymä 
Eilen vietin Suurta Siirtymäpäivää. Omat lapseni jättivät molemmat omat koulunsa, nuorempi kuutosluokkalainen alakoulun ja vanhempi ysiluokkalainen yläkoulun. Kummilapsemme taas vietti lakkiaisia lukion jälkeen.  
 
Vanhan koulun jättäminen taakse ja uuteen siirtyminen on lapsille ja nuorille iso askel. Sitä se on myös vanhemmille. Mieleen nousee yhtä aikaa haikeutta ja iloa. Tippa linssissä kuuntelin lasten upeiden opettajien puheita. On koskettavaa todistaa nuorten kasvua.  Paljon hyvää on takana, ja paljon on edessä.  
 
Millä eväillä uuteen elämään lähdetään? Siitä puhuvat tämän pyhän tekstit. Niissä minua puhuttelivat kaksi erilaista suuntaa, jotka molemmat vievät kohti elämää. Nämä suunnat ovat kohtuullisuus ja antaumus.  

I Kohtuus kaikessa 

Aloitan kohtuudesta. Siitä sanotaan Sananlaskujen kirjassa näin: ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.”Vanha sanonta kuuluu: ”Kohtuus kaikessa”. Se on hyvä elämänohje. Se on erityisen tärkeä nykyaikana, jossa eri väestönosien väliset jännitteet kasvavat. Maailmanlaajuinen kilpailu ajaa ihmisiä toisiaan vastaan. Se synnyttää voittajia ja häviäjiä. Sosiaalisen median ristiriitoja ruokkivat algoritmit lisäävät vettä myllyyn. 

Siksi tarvitsemme Sananlaskujen sanomaa kohtuudesta: ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.” Sananlaskuissa etsitään kultaista keskitietä, tasapainoa. Maailmassa toki tarvitaan itsensä likoon laittavia yrittäjiä. Silti Jumala ei ole tarkoittanut maailma sellaiseksi, jossa yksi prosentti omistaa yhtä paljon kuin 99 prosenttia. Maailmaa ei pidä rakentaa niin, että vain rikkain eliitti pystyy elämään hyvää ja turvallista elämää. Liian suuret tuloerot hämärtävät kokemuksen yhteisestä ihmisyydestä.    

Samaa Sananlaskujen henkistä jatkumoa on tasapuolisuus, erilaisten näkökulmien punnitseminen oikeudenmukaisesti. Ja samaa henkistä perintöä ovat maltti ja harkinta. Sananlaskujen viisaus ohjaa meitä pois pikatuomioista sosiaalisen median seinämillä, baareissa ja kadunkulmissa. Erityisesti tänä nopeana aikana tarvitsemme harkintaa ja malttia.    
 
Kohtuullisuuden hyvettä tarvitsemme myös suhteessamme luomakuntaan. Kirkon ilmasto-ohjelman nimi on ”Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus.” Talousjärjestelmämme ja kulttuurimme ruokkivat meissä jatkuvaa janoa saada lisää. Sananlaskujen vanha viisaus johtaa meitä kohti uutta ajattelua. Tärkeintä ei olekaan saada eniten vaan saada kohtuullisesti.  

”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.” Sananlaskujen viisaus ohjaa meitä kysymään, mitä oikeasti tarvitsemme. Hyvä elämä ja menestys täytyy ymmärtää jonain muuna kuin jatkuvana materian, elämysten tai vaurauden kasvuna.  

Meidän on löydettävä uudelleen hyvän elämän juuret Jumalan läsnäolosta, kulttuurista, toisistamme ja luomakunnan yksinkertaisesta ilosta. Vähemmän on enemmän, kun syvennymme nykyhetkeen emmekä vaadi koko ajan lisää. Jeesus sanoo: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” Meidän tehtävämme on löytää uudelleen sielumme sen sijaan että yrittäisimme ostaa kaiken.    

II Antamalla elämäni löydän elämäni
Kohtuullisuuden jälkeen käännän katseeni kohti antaumusta. Jeesus sanoo: ”Se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Jeesuksen sanat tulevat kohti. Ne kutsuvat minua antaumukseen. Kristittynä eläminen ei tarkoita sivusta seuraamista, vaan esiin astumista. 

”Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Kristuksen seuraamisessa ei ole kyse varman päälle pelaamisesta. Jeesuksen seuraaminen on heittäytymistä kuiluun luottaen, että joku ottaa kiinni. Jeesus kutsuu minut olemiseen, jossa oma egoni ei ole kaiken keskipiste. Keskipiste, kaiken ydin on Kristus, rakkaus josta kaikki elämä kumpuaa. Kristittynä eläminen on jatkuvaa kulkemista ja kääntymistä kohti ydintä. 
 
”Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.”  Antamalla itseni löydän itseni. Kun jätän oman itseni ja elämäni Kristukselle, elämääni virtaa kepeytttä. Persoonani ja tunteeni, saavutukseni ja pettymykseni, ihmissuhteeni ja yksinäisyyteni suhteellistuvat. Voin elää niitä todeksi suhteessa Kristukseen. Kun en itse ole kaiken mitta, elämääni virtaa kepeyttä, valoa ja lämpöä.  
 
Tämä ei tarkoita, että elämästä tulisi helppoa. Elämä ei ole tarkoitettu helpoksi. Se on tarkoitettu elettäväksi, elettäväksi Kristuksen kanssa. Kristuksen seuraaminen riisuu meistä pois epäaitoa olemista ja vie meitä kohti totuutta ja aitoutta. Se myös sattuu, usein vereslihalle asti.  
 
Samalla Jeesuksen seuraaminen vie meidät kohti aitoa lähimmäisyyttä, jossa emme laskelmoi vaan välitämme. Kristuksen seuraaminen antaa meille tuntevan sydämen ja avoimet kädet. Hän kutsuu meidät välittämään toisistamme. Kristus kutsuu meitä lähimmäisyyteen niin lähimpien ihmisten kanssa kuin harrastuksissa, kaduilla ja politiikassa. Jeesus vie meidät välinpitämättömyydestä välittämiseen.  

Lopuksi: Jeesuksen seuraaminen vie meidät kohti kohtuullista elämäntapaa ja täyttä antaumusta. Emme löydä elämän tarkoitusta vaatimalla itsellemme aina vain enemmän ja enemmän. Löydämme tarkoituksen antamalla itsemme Jumalan ja elämän käyttöön. Näillä eväillä siis kohti elämää! 

Kaikki hyvä on vielä edessäpäin.

Kun sain mahdollisuuden tehdä nämä kaksi podcastia pääsiäisen aikaan olin superinnoissani. Minulla tuli mieleeni kymmeniä aiheita ja ajatuksia, joita haluaisin teille jakaa. Pääsiäinen ja Jeesuksen ylösnousemus -mikä voisi olla idearikkaampi aihe!

Pikkuhiljaa aloitin ajatusteni kokoamista paperille. Ensin yhdelle, sitten toiselle. Vielä kolmannelle ja neljännellekin. Ajattelin, että äh, pitää katsoa huomenna uudestaan. Katsoin seuraavana päivänä uudestaan ja pian olin kuin sarjakuvista tuttu piirtäjä, joka istuu rutattujen paperitollojen keskellä.

Koko pääsiäisen ja ylösnousemuksen aihe alkoi tuntua niin loppuunkäsitellyltä. Mitä uutta minä nyt vielä osaisin tästä sanoa? Se on täytetty. Niinhän se Jeesuskin sanoi ristillä. Se on täytetty ja sillä siisti, eikai tuohon ole mitään lisättävää... 

Elämme pääsiäisen jälkeistä tiistaita, kaikki on nyt tapahtunut. Päivän evankeliumitekstissä Jeesus ilmestyy ja esittelee itseään opetuslapsilleen seuraavasti; ” Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Jeesus siis ilmestyi vakuuttamaan, että oli ollut sanansa mittainen mies. Hän oli hommansa hoitanut, kuolema oli kuolemalla voitettu.

Kysyin ystäviltäni apua. Mitä ihmettä voisin sanoa pääsiäisestä nyt, kun kaikki on ikään kuin valmista? Hyvä ystäväni sanoi ”Mulle pääsiäinen tarkoittaa lähinnä vapaapäivää, kevään alkua ja semmosta…että kaikki hyvä on vielä edessäpäin.”

Lamppu syttyi päässäni. Niin, siinähän se, pääsiäisen ja ylösnousemuksen idea tiivistettynä.

Mikä olisikaan parempi syy saada arkivapaa kuin itse vapauden juhliminen. Jeesushan tuli maailmaan, jossa uskonnolla oli vahva muotti. Niinkin vahva, etteivät kaikki pystyneet siihen muottiin itseään ujuttamaan. Piti olla puhdas, niin rituaalisesti kuin mieleltäänkin. Piti olla varaa uhrata temppelissä Jumalalle erilaisia eläimiä ja asioita. Sai syödä vain tietynlaista lihaa. Oli suotavaa, että eli tietynlaista elämää, naiset miesten vaimoina ja toisinpäin. Jos satuit olemaan orja, tai lapsi olit erityisen alisteisessa asemassa. Jos taas yksinäinen, sairas tai jotain syntiä tehnyt niin elit ehkä jo täysin yhteiskunnan ulkopuolella. Sääntöjä oli paljon. Rajat ja ääriviivat oli ulkoapäin tarkasti piirretty. Sitten tuli Jeesus, joka vapautti meidät ihmiset kaikista noista vaatimuksista, pyyhki tiukasti piirretyt viivat. Kuten Paavali kirjeessä Galatalalaisille tiivistää:

”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu.”

Jeesuksen ristintien ja ristityön kautta me kaikki; sukupuolettomat, muunsukupuoliset, naiset, miehet ja kaikki muut, taustoistamme ja kansalaisuuksistamme riippumatta olemme lunastettuja, vapaita ja Jumalalle kelpaavia ihan omana itsenämme. 

Kevät, jonka ystävänikin liitti pääsiäisen vahvasti, on taas kasvun ja uusien alkujen aikaa. Maa sulaa ja työntää kaikenlaista uutta elämää kohti maailmaa ja useat eläimet heräilevät horroksestaan. Voi ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä -niin kuin me ihmisetkin saimme aloittaa Jeesuksen voitettua kuoleman. Näin kristittynä minulla ei ole enää kysymystä, johon usko ei vastaisi. Kirjettä heprealaisille lainatakseni: Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.  Jumala on luvannut pitää minusta huolta nyt ja sitten kun tulee kevät, jolloin en enää herääkään tähän maailmaan. 

Kaikkein sykähdyttävintä ystäväni sanoissa oli kuitenkin se, että kaikki hyvä on vielä edessäpäin.

Tämä ei ollutkaan tässä, tämä on vielä kaikki kesken. Me olemme kesken. Se onkin pääsiäisessä kaikista ihmeellisintä. Jeesus on tehnyt koko pääsiäisen ajan sellaisia temppuja, että heikompia hirvittää ja antanut sellaisia lupauksia, että niistä on paha pistää paremmaksi. Tunnemme tämän päivän evankeliumitekstin lisäksi muitakin kertomuksia siitä, miten Jeesus vielä ilmestyy oppilailleen, vakuuttaen että on todellakin se kuka lupasi ja on tehnyt mitä lupasi. Todellakin ihminen ja todellakin Jumala. Todellakin kuollut ja todellakin ylösnoussut.

Mutta kaikki hyvä on vielä edessäpäin. Äitini muistelee usein kuulemaansa siitä, että Jumala on salannut meiltä sen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, jotta me jaksaisimme elää täällä. Ja jos kuvittelet nyt elämäsi parhaan hetken. Sen kun olit onnellisempi kuin koskaan ennen, kun kaikki oli selvää ja se mikä ei ollut oli merkityksetöntä…ja kun sellaisella hetkellä kuulet nuo sanat ” Jumala on salannut meiltä sen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, jotta me jaksaisimme elää täällä” -silloin voit vain aavistaa sen kaiken hyvän mikä on vielä edessäpäin. Saat jatkaa rauhassa, keskeneräisenä.

Vaikka Jeesus antoi meille vapauden elää Hänen seuraajinaan juuri omina itsenämme, vaikka Hän antoi meille ikuisen Kevään toivon ja viestin siitä, että kaikki hyvä on vielä edessä, jäi meillekin tehtävä. Laulaja ja lauluntekijä Yona sanoittaa kappaleessa Kesken seuraavasti:

”Joku väritti mut tuhansin sävyin, piirtää unohti vaan ääriviivat, unohti vaan ääriviivat.”

Elämässä on mielestäni kyse ääriviivojen piirtämisestä. Se on osa kasvuamme jatkuvassa keskeneräisyydessä. Jumala on värittänyt meidät tuhansin sävyin, mutta meidän on itse löydettävä ääriviivat ja piirrettävä ne. Se on osa sitä vapaata tahtoa, uutta liittoa, jonka Jumalalta saimme. Mielestäni ne ääriviivat piirretään iloista, suruista, rinnasta räjähtävästä rakkaudesta ja sisuskaluja polttavasta tuskasta. Niitä piirretään muihin peilaten. Yona jatkaa kappaleessaan sanoin:

”Älä oo niin nopee antaa tuomioo, ei musta muuten mitään tuu. Perhosen toukka tai paraneva haava, mä oon kesken niinku puolikuu, kesken niinku puolikuu.”

Elämämme on täällä ikuisesti kesken, koska meitä odottaa iankaikkinen elämä Jeesuksen ristintyön ansiosta. Samalla kun piirrämme omia ääriviivojamme peilaten niitä muihin, on hyvä muistaa mitä Jeesus meille opetti. Pidetään huolta omista ja kunnioitetaan myös muiden ääriviivoja. Annetaan jokaiselle mahdollisuus ja aika piirtää ne juuri sellaisiksi, kun on paras. 

Anteeksianto on pyyhekumimme ja paksu tussimme niitä piirtäessä. Armo antaa vapauden ja rohkeutta vetää ääriviivoja välistä villillä vauhdilla ja välillä hitaasti hipsuttaen. 

Ja jos jää kesken, niin ei sekään haittaa…

Koska, kaikki hyvä on vielä edessäpäin.

Kuka sinua kutsuu?

On kiireinen päivä. Minulla on tuhat ja yksi asiaa, jotka pitää hoitaa ja toiset mokomat mielessäsi sekoittamassa pakkaa. Kummassakin kädessä on raskas kassi täynnä uusia tehtäviä. Viuhdon kadulla eteenpäin, on sekava ja epävarma olo. Ehdinkö seuraavaan paikkaan ajoissa? Huomaako kukaan tuota reikää sukkahousuissa? Muistinko ottaa kaiken mukaan? Käännyn kadunkulmasta toiseen ja tuuli lennättää suuni ja silmäni täyteen pitkiä hiuksiani. Koitan kädet täynnä kasseja repiä hiuksia kasvoiltani ja nähdä eteeni. Yksi kasseistani lipeää kädestäni ja läsähtää vesilätäkköön. Siinä hetkessä se tuntuu pieneltä maailmanlopulta, pala nousee kurkkuun... Ei tästä tule mitään... Sitten yhtäkkiä kuulen nimeni jostain. Joku kutsuu minua. Tunnistan äänen, se leikkaa kaiken yli. En osaa ehkä sanoa heti kenelle se kuuluu, mutta tuttu se on. Käännyn vaistomaisesti äänen suuntaan, näen tutut kasvot, pysähdyn ja huokaan. Hetkessä unohdan kiireen ja ahdistuksen. Sekava olo väistyy ja yhtäkkiä, siinä hetkessä kaikki on selvää.

Tänään vietetään 2.pääsiäispäivää ja päivän evankeliumi on Matteuksen evankeliumista. Siinä kerrotaan Magdalan Mariasta ja siitä toisesta Mariasta, jotka lähtevät Jeesuksen tyhjältä haudalta yhtä aikaa peloissaan ja riemuissaan viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille. Tapahtumiin tulee kuitenkin yllätyskäänne. Jeesus tuleekin naisia tiellä vastaan ja tervehtii heitä. 

Matteuksen evankeliumi ei ole ainoa, joka kuvaa Jeesuksen ylösnousemuksen todistajina useita naisia. Luukkaan ja Markuksen mukaan haudalla oli enemmänkin porukkaa. Luukas kertoo, että haudalla oli muiden lisäksi ainakin Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria. Markuksen mukaan taas Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome todistivat tyhjän haudan ihmettä. 

Johanneksen evankeliumi tekee tähän poikkeuksen. Se kertoo kuinka ainoastaan Magdalan Maria tapasi Jeesuksen puutarhahaudalla ja sen mitä kohtaamisen aikana tapahtui. 

Luenkin teille nyt Johanneksen evankeliumin luvusta 20 nuo jakeet 11–18, jotka valaisevat tapahtumia:

Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. Enkelit sanoivat hänelle: ”Mitä itket, nainen?” Hän vastasi: ”Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu.” Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” - se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo.”
    Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: ”Minä olen nähnyt Herran!” Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut. 

Maria oli alkuun siis yksin, sekaisin surusta. Hän itki ja oli niin hädissään, ettei tunnistanut edes Jeesusta, kun tämä kysyy, miksi Maria itkee ja ketä Maria etsii. Vasta kun Jeesus kutsui Mariaa nimeltä, kävi Marialle samoin kuin minulle kadulla. Hän tunnisti äänen, pysähtyi ja kaikki olikin yhtäkkiä selvää.

Vai oliko? Jeesushan oli kuollut. Hänen ruumiinsa oli nostettu ristiltä, kääritty liinoihin ja laskettu hautaan. Nyt hauta oli tyhjä ja Jeesus seisoi Marian edessä. Mistään mätänemisprosessissa olevasta ruumista ei nyt ollut kyse, koska Maria yritti vaistomaisesti koskea rakasta opettajaansa. Jeesuksen täytyi todellakin näyttää olevan täynnä elämää. Jeesuksen kuolemaa sekavana surrut Maria oli varmasti helpottunut.

Jeesus ei kuitenkaan antanut koskea itseensä. Hän oli kuollut ja ylösnoussut, mutta ei vielä taivaasenastunut, kuten hän Marialle kertoi. Jeesus ei ollut enää maailmassa muttei vielä taivaassakaan, joten hänen olomuotonsa oli jollain tapaa muuttunut. Jeesus oli riisuttuna vanhasta hahmostaan eli hän ei ollut enää se, joka oli ennen kuolemaansa. Välitila, jonka keskeltä Jeesus ilmestyy Marialle, oli herkkä. Koskea ei saanut.

Kaikki oli kuitenkin Marialle selvää. ”Minä olen nähnyt Herran!” Marialle riittää, että hän näkee ja kuulee.

Olemme viime aikoina oppineet kipeälläkin tavalla sitä, miten näkemisen tai kuulemisen olisi riitettävä. Minulla on ollut siinä kylläkin haasteita jo vuosia…

Minusta tuntuu, että elämä ajaa minut kiirehtimään, kädet täynnä, tehokkaasti kohti seuraavaa pistettä, vaikka itku kurkussa. Ajattelen, että vielä tämä etappi ja sitten olen parempi ja sitten olen maalissa. Kunnes maaliviivalta näkyy jälleen maali ja pala nousee kurkkuuni. Uskon Jeesuksen katsovan silloin minuun kysyen, mitä sinä itket?

Mutta minä en kuule sitä. Minä kuulen vain sen, että juoksin väärin. Käsiini olisi vielä mahtunut. Olisin voinut olla tehokkaampi. Alan seurata uusia ohjeita. Kuuntelen uusia opettajia ja neuvoja. Uusia kyseenalaistuksia ja uusia suosituksia. Jälleen pala nousee kurkkuun, mutta oikean tavan ja tien etsintä jatkuu, samaan aikaan, kun Jeesus kääntyy puoleeni kysyen, ketä sinä etsit?

Onneksi Jeesus ymmärtää minua, pientä ihmistä niin kokonaisvaltaisesti, että Hän on minut lunastanut ja nimeltä kutsunut. Ja kun tunnen kuinka minut, niin kuin sinutkin, nimeltä kutsutaan, niin kaikki selkenee. Rabbuuni, ainoa oikea opettajani. Siinähän Jeesus on, ihan siinä takana, kutsuen nimeltä, kutsuen ainoalle oikealle tielle. 

Sen tien perustavanlaatuiset säännöt ja vaatimukset eivät muutu eivätkä ne ole suuria. Me riitämme. Ilman kiirettä, tyhjin käsin, rikkinäisin sukkahousuin ja sieluin, omana itsenämme. Perussääntönä on rakastaa itseään niin kuin lähimmäistään. On siis muistettava itsensä silloinkin, kun lähtee uudelleen juoksuun, koska eihän sitä antaisi ystävänkään väsähtää matkalla maaliin. 

Luottaa voi myös siihen, että loppujen lopuksi on vain yksi maali, paikka, jonne pääsemme jonakin päivänä kaikki yhdessä ihmettelemään ihmettä. Kuolemalla voitettua kuolemaa.

Jeesus kohtaa meidät kuten minut kohdattiin kadulla. Tai kuten Hän kohtasi Marian haudalla. Jeesus kohtaa meidät suurimman surumme ja pahimman hätämmekin keskellä kertoen, että Hän kulkee kanssamme ja tuntee tuskamme. Kun me onnistumme ja kun me iloitsemme, Hän riemuitsee kanssamme ymmärtäen kuinka ihanaa elämä voikaan olla. 

Sanotaan, että loppujen lopuksi ihminen on aina yksin, itsensä kanssa. En ole koskaan pitänyt tuosta sanonnasta. Nyt ymmärrän miksi. Kristittynä, en ole koskaan yksin. Minun ei tarvitse olla. 

Kyse on vain siitä, kuuntelenko, kuka minulle puhuu ja kuka minua kutsuu.

LUE TÄSTÄ SAAVUTETTAVA TEKSTI

Punarinta, Jumalan pieni köyhä

LAULU

Tässä laulaa punarinta. Punarinta luo alkukevään metsien tunnelman. Sen laulu virtaa kuin kevätpuro, hopeisena ja kesyttämättömänä. Punarinta on hyvin yleinen lintu, jonka laulu kaikuu keväisin lähes joka kuusikosta. Syksyyn taas kuuluu punarinnan tiksutteleva kutsuääni iltojen hämärtyessä. 

KUTSUÄÄNI

Keskiaikaisen legendan mukaan punarinnan rinnassa oleva punaruskea väri on Kristuksen verta. Punarinta sääli ristillä kärsinyttä Jeesusta. Se kiskaisi nokallaan irti orjantappurakruunun piikin, joka oli tarttunut Jeesuksen otsaan. Silloin sen rinta kastui Jeesuksen verestä. Punainen väri jäi punarinnan rintaan muistona hänestä, joka kärsii kaikessa meidän kanssamme. 

Jatkan legendaa vielä vähän pidemmälle. Kun Jeesus vietiin pois ristiltä ja haudattiin, punarinta jäi odottamaan haudan vierelle. Haudan lähellä se lauloi suruaan. Se lauloi aamun koittaessa ja illan laskeutuessa. Se valvoi, lauloi ja odotti valon syntymää. 

LAULU

Lintuharrastajien slangissa punarinta on saanut lempinimen ”köyhä.” Nimi kertoo punarinnan yleisyydestä. Punarinnan näkeminen tai kuuleminen on harvinaisuuksien rinnalla ”köyhä” havainto. Kuitenkin tämä pieni ja köyhä lintu tuo paljon iloa maailmaan. Maailma ilman punarintaa olisi paljon kolkompi. 

Hiljainen lauantai puhuu köyhästä Jeesuksesta. Ennen kuin Kristus nousee ylös, hän laskeutuu alas. Hän laskeutuu alas meidän tuonelaamme, hätäämme ja helvettiimme. Kristus valvoo köyhänä vierellämme. Hän tuntee meidän kipumme. 

LAULU

Kristus tuntee koko luomakunnan hädän. Hän kantaa omassa ruumiissaan sukupuuttoon kuolevien lajien ja kuihtuvien ekosysteemien epätoivon. Kristus tuntee punarintojen ja muiden Jumalan pienten köyhien kivun. 

Hiljainen lauantai ei kuitenkaan pääty haudan hiljaisuuteen. Se kurottaa kohti pääsiäisen kirkkautta. Toivoa on. Kristuksen ylösnousemus palauttaa maailmaan äänet ja värit. Jumala kutsuu meidät luomaan elämää: laulamaan punarinnan kanssa ja puolustamaan elämää. 

Hiljennymme rukoukseen. 

Jumala,

kiitos punarinnan virtaavasta laulusta, joka tuo kevääseen ilon. 
Kiitos luomakunnan elämästä, joka hiljaisesti kantaa meitä.
Kiitos, että sinä Kristus laskeudut alas,

maan multaan, meidän rinnallemme, meidän veljeksemme. 
Ja kiitos, että nouset ylös,
taivaan kirkkauteen, meidän vapauttajaksemme. 
Näytä meille maailman kauneus 
ja anna meille viisaus varjella punarintoja ja kaikkia Jumalan pieniä köyhiä. 
Näytä, että me tarvitsemme toisiamme. 
Sinussa meillä on toivo. Aamen. 

Käännämme katseen kohti pääsiäistä punarinnan laulun kautta. Tämä punarinta laulaa Sipoonkorvessa. Hyvää ja siunattua pääsiäistä sinulle!

TÄSTÄ LÖYDÄT PODCASTIN SAAVUTETTAVANA TEKSTINÄ

Pajusirkku ja siunattu arki

Laulua

Tässä laulaa pajusirkku. Pajusirkku viihtyy siellä missä pajutkin, kosteilla paikoilla vesistöjen lähellä, ja ensimmäiset pajusirkut saapuvat Suomeen pääsiäisen aikoihin. Kun lapset hakevat virpomista varten pajunoksia, pajusirkku voi laulaa luonnon taustaäänenä. 

Palmusunnuntaina muistetaan Jeesuksen ratsastamista Jerusalemiin. Kaupungin asukkaat ottivat Jeesuksen vastaan heiluttelemalla palmunoksia. Suomi on Jerusalemista katsoen kaukana pohjan perukoilla. Täällä palmuista on tullut pajuja. Palmusunnuntaikin voisi suomeksi oikeastaan olla pajusunnuntai. 

Suomessa alunperin itäinen, ortodoksinen perinne virpomisesta on tullut vähitellen koko maan iloksi. Samalla siihen on liittynyt muitakin merkityksiä, noitia sun muuta. On tärkeää muistaa virpomisen alkuperäinen tarkoitus. Sillä halutaan toivottaa ja pyytää Jumalan siunausta. Karkkia pyytävät lapset eivät välttämättä ajattele olevansa Jumalan siunauksen viestinviejiä. Silti siunaus on läsnä heidän kasvoissaan ja silmissään, kun he saapuvat toivomaan hyvää koteihin. 

Virpomisessa siunaus liittyy luomakunnan lahjoihin. Pajunsilmut ovat kevään ensimmäisiä merkkejä suomalaisessa luonnossa. Ne kertovat uudesta elämästä, joka on puhkeamassa kukkaan. Samasta Jumalan hyvyydestä ja siunauksesta kertoo myös pajusirkun laulu. 

Laulua

Pajusirkun laulu ei ehkä ole erityisen komeaa tai voimallista. Pajusirkku ei koreile myöskään ulkonäöllään. Se sulautuu ruokojen ja pajujen maisemaan. Siinä on samaa nöyryyttä kuin pajuissa, joilta se on saanut nimensä. 

Arkisen pajun ottamisessa siunauksen merkiksi on kuitenkin jotain, joka puhuttelee minua syvältä. Siitä, mikä on arkista ja tavallista, tulee Jumalan voimassa kaunista ja siunattua. Pajusirkun laulussa kaikuu ylösnousemuksen toivo. 

Hiljennymme rukoukseen. 

Jumala, kiitämme sinua pajusirkun laulusta. 

Kiitos pajusirkuista ja rantojen pajuista,

jotka kantavat sinun siunaustasi. 
Kiitos, että sinä luot meissä kauneutta. 
Anna meidän nähdä sinun kauneutesi meissä itsessämmme
ja maailmassamme. 
Anna meidän uskoa siihen myös silloin,

kun emme pysty näkemään sitä. 
Anna hyvyytesi täyttää arkemme
ja tehdä siitä kaunista. 

Anna meidän pajusirkun tavoin laulaa toisillemme
sinun toivoasi. 

Aamen. 

Lopuksi voimme vielä kuunnella pajusirkun kutsuääniä, ruovikon huminaa ja meren aaltoja Vuosaaren Kallvikista. 

LAULUA