meditaatio

Luuk. 19:41–48 

Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 19 

Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden ja sanoi:”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.” 

    Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa ulos niitä, jotka siellä kävivät kauppaa. Hän sanoi heille: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.” 

    Hän opetti sitten joka päivä temppelissä. Ylipapit, lainopettajat ja muut kansan johtomiehet miettivät, miten raivaisivat hänet pois tieltä. He eivät kuitenkaan keksineet, mitä tehdä, sillä koko kansa oli jatkuvasti Jeesuksen ympärillä kuuntelemassa häntä. 

Sanakirjojen ja raamatunselitysteosten mukaan etsikkoaika merkitsee aikaa, jolloin Jumala lähestyy; hetkeä, jolloin Jumala puhuu ihmiselle. Tunnistanko nuo hetket? Noin 2000 vuotta sitten kaukana täältä ihmiset kokivat erään ihmisen elämänmittaisen etsikkoajan. 

Jeesuksen ihmeteot, parantamiset ja opetus vastasivat ihmisen tarpeisiin, konkreettisesti. Samalla niiden tarkoitus oli herättää; auttaa elämänmittaiseen uutokseen. Ihmiset todistivat ihmeitä omin silmin ja korvin. Sittenkin niin moni kielsi niiden tekijän. Kielsi, vaikka itse Jumala kävi käsin kosketeltavana vierellä.   

Ajattelen jokaisen jollain tavoin merkittävän hetken ja tapahtuman, useimmiten odottamattoman, merkitsevän etsikkoaikaa. Aikaa, jossa Jumala puhuu. Miten paljon elämäämme, maailmaamme mahtuukaan. Suuret ja pienet tapahtumat ja asiat; etsikkoaikaa yhtä kaikki. Elämää jossa Jumala on vierellämme kysyen: Mikä on sydämesi suunta tänään?  

Kriisi on tilanne jossa aiemmin opitut keinot selvitä eivät välttämättä enää toimi. Useimmiten se on siedettävä, kestettävissä ainakin lopulta. Kriisi on muutoksen aikaa. Parhaimmillaan siinä on lopulta jotain hyvää. Jotain joka lopulta antaa enemmän kuin se ottaa. Voin valita, otanko opikseni vai saako kriisi minut sittenkin vetäytymään ja puolustautumaan.  

Jeesushan aiheutti kriisin. Kriisin, joka jakoi ihmisiä. Jumala kävi käsin kosketeltavana vierellä; mikä oli sydämen suunta? Mitä itse teen, kun kohtaan odottamattoman? Kuuntelenko, kysynkö, onko tällä jokin tarkoitus, opetus, pyyntö tai kehotus muutokseen? Pysähdynkö hetkeen vai jatkanko sittenkin kuin aina ennenkin? Puolustaudunko sulkien muutoksen mahdollisuuden? 

Tässä on Jeesuksella kriisi. Itkien hän katsoo pyhää kaupunkia, näkee ihmisten turtumuksen; raivoissaan kohtaa kaupankävijät, kovuuden, Jumalansa temppelissä. Voi vain kuvitella Hänen hurjuuttaan tuossa tilanteessa. Syvää surua ja voimakasta aggressiota, meistä jokaiselle tuttuja tunteita. Seuraa sittenkin hyvä. Tämä kriisi muuttuu uudeksi aluksi, puhtaaksi pöydäksi. Vaikka suru söi, vaikka raivo vei, vaikka kaikki näytti jo menetetyltä, on hän sittenkin kohta tässä, kuulijoiden, Jumalan vastaanottajien ympäröimänä. Ja antaa mahdollisuuden aloittaa alusta. Myös itsensä. Miten me kuulisimme Jumalamme äänen, myös niissä hetkissä, kun olemme mukavuusalueemme ulkopuolella? Miten ymmärtäisimme; on mahdollisuus oppia, saada, aloittaa alusta? 

Onko maailma, ovatko yhteiskunnat oppineet menneestä? Olenko itse oppinut elämässäni, elämästäni; ottanut vaarin siitä mikä on koetellut? Entä siitä, jonka lahjana sain? Olenko tunnistanut tarvittaessa muutoksen tarpeen, suunnannut uudelleen, muuttunut? Ymmärränkö arkisimman arjen, ihan tavallisen elämän jokaisen hetken ainutkertaisen arvon?  

Kyllä, on erityisiä tapahtumia ja hetkiä, joissa Jumala erityisesti lähestyy. Samalla Jumala on, tässä. Armo, toivo paremmasta on tulevassa ja se on juuri nyt. Jokaisen hetken ja kokemuksen ainutlaatuinen armo. Jumala puhuu sinulle, kuule.  

Saarna Hyvän toivon kappelissa 14.8.2022, Luuk. 10: 1-9

Johdanto: Epärehellinen taloudenhoitaja - saarnaajan painajainen
Ei oo helppoa! Kertomus epärehellisestä taloudenhoitajasta on yksi vaikeimmista Jeesuksen vertauksista. Se on todellinen saarnaajan painajainen. Missä siinä on vapauttava evankeliumi tai eettinen opetus? Missä on sen pihvi?

Raamattu on kiehtova ja moniulotteinen kirja, tai oikeastaan kirjasto. Tässäkin raamatuntekstissä on monia erilaisia tasoja. Tässä saarnassani lähestyn tekstiä sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti. Evankeliumissa minua puhutteli erityisesti sana ’velka’. Evankeliumi kertoo taloudenhoitajasta, joka antaa velkoja anteeksi. Mitä tämä tarkoittaa kirjaimellisesti arjessamme ja mitä se tarkoittaa vertauskuvallisesti suhteessamme toisiimme ja Jumalaan? 

I Jeesus kritisoi rahan valtaa yhteiskunnassa
Aluksi arjesta. Yli puolessa Jeesuksen vertauksista puhutaan taloudesta. Jeesuksen vertaukset nivoutuivat arkeen, ja samalla ne viittasivat arjen ylittävään Jumalan todellisuuteen. Velan keskellä eläminen oli osa monen Jeesuksen ensimmäisen seuraajan elämää. Jos velkoja ei pystynyt maksamaan, uhkana oli jopa orjuus. 

Tampereen tuomiorovasti Olli Hallikainen, entinen Helsingin tuomiokirkon kappalainen, on lisensiaattityössään tutkinut velka-sanaa Isä meidän –rukouksessa. ’Velka’-sanaa käytetään Raamatussa ja ekumeenisessa sanamuodossa: ”Anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Ensimmäisten Jeesuksen seuraajien elämässä tämä ei Hallikaisen mukaan tarkoittanut vain hengellistä vertauskuvaa. Se tarkoitti konkreettista velkojen anteeksiantamista ja saamista.

Jos Luukkaan evankeliumia lukee vähän saarnatekstiä pidemmälle, löytää Jeesuksen sanat: ”Yksikään palvelija ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän on liittynyt toiseen, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” Jeesus kritisoi rahan valtaa oman aikansa yhteiskunnassa. Hän ei antanut suoria toimintaohjeita, miten yhteiskuntaa piti muuttaa. Kuitenkaan hän ei halunnut, että kaikki jatkuisi niin kuin aina ennenkin, että rikkaat rikastuisivat ja köyhät köyhtyisivät. Jeesuksen julistamassa uudessa maailmanjärjestyksessä, Jumalan valtakunnassa, viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Jumala nostaa tomusta köyhän ja korottaa alhaisen. 

II Rahalla on välinearvoa, mutta se ei ole itseisarvo
Mitä tästä pitäisi ajatella meidän aikanamme? Meillekään kristinusko ei anna suoria ohjeita siihen, miten yhteiskuntaa pitäisi muuttaa. Se kuitenkin herättää ajattelemaan elämää kokonaisuutta, ja taloutta sen osana. 
 
 Elämme siinä mielessä erilaisessa maailmassa kuin Jeesuksen aikana, että rikastuminen ei automaattisesti tarkoita riistämistä. Nykyisin rikastua voi myös niin, että samalla ei polje toisten oikeuksia. Näin on varsinkin suomalaisessa, pohjoismaisessa yhteiskunnassa. Markkinatalous antaa rikastumisen mahdollisuuksia, mutta samalla täällä on korkea verotus. Se jakaa rikastumisen hyötyjä myös heille, jotka eivät ole rikastuneet. Täällä on löydetty ehkäpä maailman paras tasapaino yksilön yritteliäisyyden ja kaikista ihmisistä huolen pitämisen välillä. Tärkeää on myös se, mikä on talouden takana: demokratia, oikeusvaltio ja toimivat instituutiot – sekä luterilainen tulkinta kristinuskosta. 

Missään täydellisessä maailmassa emme täälläkään kuitenkaan elä. Leipäjonoja on Helsingissäkin. Rahasta tulee myös monesti itseisarvo sen sijaan että se olisi välinearvo. Kapitalismissa raha kasautuu helposti niille, joilla sitä on jo valmiiksi eniten. Tämä vääristää kilpailua. Se myös johtaa helposti siihen, että kaikkein rikkaimmat alkavat ohjata poliittista päätöksentekoa omaksi edukseen. Väärää mammonan valtaa käyttävät myös monet pikavippifirmat. Ne suistavat monen nuoren ihmisen elämän velkahelvettiin. 

Nykyinen talousjärjestelmämme myös synnyttää velkaa tuleville sukupolville. Näen valtion velkaakin suurempana uhkana velkamme luomakunnalle. Markkinatalous synnyttää koko ajan uutta kasvua, mutta luomakunta on rajallinen. Talouden jatkuva kasvu nykyisellä tavalla ei ole enää mahdollista. Velkamme luomakunnalle on jo nyt liian suuri. Markkinataloutta täytyy siksi ohjata varjelemaan ja elvyttämään luomakuntaa, ei tuhoamaan siitä. Sitä täytyy myös ohjata niin, että rikkaus ei kasaudu vaan jakautuu. Muuten olemme hukassa. Emme voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.
 
 III Ihmissuhteissa eivät saa vallita kapitalismin lait
Mitä evankeliumi puhuu suhteestamme toisiimme? Saarnatekstissä kreikan kielen sana ’phronimos’ on käännetty suomeksi ’epärehellinen’. Sama sana voitaisiin myös kääntää sanoilla ’viisas’ tai ’ovela’.  

Viisaan ja ovelan taloudenhoitajan toiminta rikkoo moraalin ja markkinatalouden sääntöjä. Samalla se kuitenkin synnyttää ystävyyttä. Kuulen tässä Jeesuksen opetuksen siitä, että talous ei saa vallata ihmissuhteitamme. Olemme niin syvästi talouspuheen kyllästämiä, että ihmissuhteissammekin helposti kilpailemme, vertailemme ja etsimme hyötyä. 

Jumalan kuvana oleminen on kuitenkin jotain erilaista. Kristus kutsuu meitä pysähtymään toistemme luo ja jakamaan elämää: jakamaan sen kipua ja sen iloa. Suurin kysymyksemme ei saa olla ”Mitä minä tästä hyödyn?” vaan ”Kuka sinä olet?” 

Ihmissuhteissamme emme voi myöskään kasata sisällemme ikään kuin velkaa siitä, mikä on mennyt väärin.  Vääryydet on kohdattava ja sovintoa on rakennettava. Emme voi kuitenkaan jäädä kiinni siihen, mikä on haavoittanut meitä. Jumalan armon varassa voimme jatkaa matkaa, jatkaa eteenpäin. 

Lopuksi: Isä meidän -rukouksessa pyydetään anteeksi velkaamme. Suhteessa Jumalaan tätä velkaa kasautuu paljon, jos yritämme selvitä elämästä omin voimin. Voimme kuitenkin jättää kaiken sen, missä epäonnistumme ja haavoitamme Jumalalle. 

Jumala ei jaa armoaan meille kylmän taloudellisesti. Hän jakaa sitä Tuhlaajapojan isänä, kohtuuttomasti ja ansaitsematta. Joka aamu voimme lähteä elämään armon kantamina, paljaina, köyhinä ja tarvitsevina Jumalan edessä. Jumala luo meille aina uuden aamun, jossa velkamme on pyyhitty pois.  

Saarnan inspiraationa Working Preacher –sivuston kommentaari https://www.workingpreacher.org/commentaries/revised-common-lectionary/ordinary-25-3/commentary-on-luke-161-13-3

Saarna Hyvän toivon kappelissa 17.7.2022
Luuk. 5: 1-11

Johdanto: Syvältä kalastamisesta

Olen viime vuosina lasteni kanssa elvyttänyt oman lapsuuteni kalastusharrastusta. Pääosin saaliimme ovat olleet pieniä, mutta lapset ovat saaneet myös jättiahvenia. Tämän kesän kalastuskausi huipentui sateiseen iltaan kainuulaisen joen varrella, valtaisan hyttysparven keskellä. Tuloksena oli nolla kalaa, mutta kokemus oli varmasti mieleen jäävä. 

Evankeliumissa Jeesus antaa konkreettisen ohjeen kalastajille: “Souda vene syvään veteen.” Suomen suvessa todella voi kokea veden syvyyden. Kalastaessa tai mökin laiturilla istuessa, uidessa tai meloessa pääsee lähelle syvyyttä ja syvyyden sisälle. Olen itse aina pitänyt sukeltamisesta pinnan alle. Siellä on aivan oma ulottuvuutensa, jossa maailma muuttaa muotonsa. 

Jeesuksen ohje ei puhuttele minua vain ahventen nostamisen tai sukeltamisen suhteen. Kuulen siinä myös suuremman ohjeen. Jeesus vie meidät elämässämme syviin vesiin. Syvyyttä ei pidä väistää, sillä voimme tuntea siellä elämän koko kirjon ja Jumalan todellisen läsnäolon. 

I Syvyyteen laskeutuminen vie pintaviihteestä todellisuuteen
“Souda vene syvään veteen.” Kun mietin syvyyttä, mieleeni nousee nopeasti sen vastakohta, pinta. Elämäntapamme tarjoaa paljon mahdollisuuksia viihteen pinnassa elämiseen. Sosiologi Neil Postmanin klassikkokirjan nimi kertoo tästä jotain oleellista: “Huvitamme itsemme hengiltä”. 

Viihde ei toki itsessään ole huono asia, enkä halua moralisoida sitä. Jumitun itsekin usein TV:n ääreen katsomaan Stranger Thingsiä tai komisario Gentlyä. Viihde tuo arkeen keveyttä, jännitystä ja iloa. Jumala ei tahdo, että elämämme olisi jatkuvaa selviytymistaistelua. Leikki ja viihde, pelit ja kilpailut ovat osa Jumalan luomistyötä. Ne piristävät arjen harmautta. 

Mikä on viihteen suhde taiteeseen? Rajan vetäminen näiden kulttuurin muotojen välille on usein keinotekoista ja vaikeaa. Viihde ja populaarikulttuuri voivat olla taidetta. Niistä tulee taidetta, kun ne eivät pyri löytämään parhaiten myyvää tuotetta, vaan kun ne toteuttavat sisäistä ilmaisun paloa. Viihteestä tulee taidetta, kun se kertoo jotain uutta todellisuudesta. Evoluutiobiologi Aura Raulolta olen oppinut, että taide synnyttää muutosta eikä vain vahvista olemassa olevaa kokemista ja ajattelua. 

Jeesus sanoo: “Souda vene syvään veteen.” Viihteen valtaaman elämän sijaan Kristus kutsuu meitä näkemään elämän kokonaisuuden, myös sen rujon puolen. Viihteestä voi tulla oopiumia kansalle, joka estää näkemästä epäoikeudenmukaisuutta ja puuttumasta siihen. Kuitenkin vasta syvyyteen laskeutumalla voin nähdä elämän kokonaisena. Elämä ei ole aina helppoa tai kivaa. Elämä on epätäydellistä ja rajallista. Kristus kutsuu minut näkemään maailman niin kuin se on: näkemään sen kauneuden, ja näkemään sen haavat ja hädän. Pinnasta syvyyteen laskeutumalla voin nähdä todellisen elämän.

II Syvyydessä opin tuntemaan itseni
Jeesus sanoo: “Souda vene syvään veteen.” Syvään veteen laskeutuminen on myös laskeutumista oman itsen syvyyksiin. Voin uskaltaa laskeutua sinne, koska Kristus on kanssani samassa veneessä. Minun ei tarvitse yksin kohdata syvyyttäni. 

Kristuksen armahtavan rakkauden varassa voin kohdata oman ristiriitaisuuteni. Minun ei pidä kieltää sitä, vaan suostua siihen. Emme ole koneita tai mallinukkeja. Emme voi olla eikä meidän tarvitse olla koko ajan iloisia ja positiivisia ihmisen kuoria. Olemme ihmisiä. Olemme monin tavoin kauniita, hauraita ja keskeneräisiä Jumalan kuvia. 

Syvyydessä voin kohdata ahdistusta, mieleni hirviöitä ja menneisyyden hylkyjä. Nekin ovat osa minua, osa elämääni. Kristus laskeutuu alas syvyyteeni kohtaamaan niitä kanssani. Mieleni syvyyden kohtaamiseen tarvitsen myös toisen ihmisen apua. Martti Lutherin sanoin toinen ihminen voi olla Kristus, joka laskeutuu alas kanssani ja pitää minusta kiinni.  

Jeesus sanoo: “Souda vene syvään veteen.” Syvyys sisälläni on paljon enemmän kuin mielen synkät kolkat. Syvyyteen laskeutuminen on laskeutumista todelliseen itseni tuntemiseen. Se on astumista syvään myötätuntoon omaa itseäni kohtaan, se on astumista vapauteen. Tässä mieleeni nousee lapsuuteni Oulujärvi, jossa on paljon matalia hiekkarantoja. Niissä sukeltaessa auringon valo virtaa pohjaan asti. Jumalalle pimeys ei ole pimeää, vaan siinäkin loistaa rakkauden salattu aurinko.

Kristillisen uskon syvä viisaus on siinä, että löydän itseni suhteessa Jumalaan, toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. Syvällä sisälläni voin tunnustella Jumalan läsnäoloa ja omaa olemistani. Voin antaa aikaa itseni kohtaamiseen. Voin tunnustella rauhassa Jumalan todellisuutta sisälläni. Rukouksessa, hiljaisuudessa ja mietiskelyssä Jumala muovaa minua niin kuin aallot muovaavat järven ja meren hiekkaista pohjaa.

Tällä tiellä kanssani kulkevat myös aiemmat sukupolvet. Kristillisen kirkon historia on täynnä syvyyttä, josta voin ammentaa. Psalmien laulajien ja erämaiden kilvoittelijoiden, väärää valtaa vastaan nousseiden ja rohkeiden uudistajien kanssa voin ihmetellä Jumalan todellisuuden syvyyttä. Kristinuskon ja koko ihmiskunnan suurilta ajattelijoilta voin ammentaa sivistystä, joka auttaa minua ymmärtämään myös itseäni. Olen osa suurta jatkumoa, kirkkoa joka elää halki aikojen. 

Lopuksi: Kristus kutsuu meidät olemaan ihmisten kalastajia. Voimme olla kalastajia, kun tunnistamme maailman hädän ja elämän suuren kirjon. Voimme olla kalastajia, kun löydämme myötätunnon itseämme kohtaan ja suostumme ristiriitaisuutemme. Silloin voimme olla suolana ja valona toisille. Voimme sukeltaa syvyyksiin heidän kanssaan.

Saarna Hyvän toivon kappelissa 12.6.2022
 Pyhän Kolminaisuuden päivä, Joh, 3: 1-15

Johdanto: sään ennustelua ja Hengen tuulen huminaa
Yksi suomalaisen kesän tärkeä kansanperinne on sään ennustelu. Jotkut tutkivat iltaruskon värejä, toiset tulevat riippuvaisiksi kännykän sääsovelluksista. Jotkut seuraavat telkkarin Pekka Poutaa tai Kerttu Kotakorpea kuin profeettaa. 

Kuulun itsekin tähän sään tulkitsijoiden joukkoon, erityisesti siksi että olen lintuharrastaja. Vahdin tuulen suuntia ilmakehän yläkerroksissa kuin haukka. Odotan lämpimiä kaakkoisia virtauksia, jotka tuovat arojen ihmeellisiä lintuja tänne Suomeen. Kammoan kylmiä luoteistuulia, jotka uhkaavat alkukesän pieniä poikasia. 

Myös Jeesus puhuu päivän evankeliumissa tuulesta: ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.” Hengen tuuli puhaltaa meidät uuteen elämään. Uusi syntymä Hengen läpi voi olla raju kuin myrsky. Samalla se voi olla kuin hiljaista huminaa.  

I Jumalan Henki puhaltaa meidät olemattomuudesta olemisen ihmeeseen
Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Hengen myrskyä on kahdenlaista. Aluksi on biologinen syntymämme äidin kohdusta tähän maailmaan. Meidät temmataan turvallisesta ja lämpimästä pimeydestä kirkkaaseen ja outoon todellisuuteen. Kun biologisen syntymän myrsky puhaltaa, itkemme ja parumme. Kaipaamme takaisin sinne, mistä olemme tulleet, mutta elämä johtaa meidät eteenpäin.

Biologinen syntymämme on ihmeellistä. Tämän ihmeen äärelle on syytä pysähtyä. Miksi olen olemassa? Ja miksi ylipäänsä on jotain, miksi ei ole vain ei-mitään? Oma olemassaoloni ja maailmankaikkeuden olemassaolo ei ole itsestään selvää. Se on Luojamme lahjaa. Jumalan uutta luova Henki puhaltaa meidät olemattomuudesta olemiseen.

Ihmeellistä on myös se, miten ainutlaatuisina tähän maailmaan synnymme. Tästä ihmeestä muistuttavat Hyvän toivon kappelin kirkkotekstiilit. Niissä risteilevät ainutkertaiset sormenjäljet. Jumala piirtää meihin jokaiseen kättensä yksilöllisen jäljen. Sinä olet ihme, kaunis kaari Jumalan suuressa elämän kankaassa.

II Myrskyn silmässä Kristus valvoo vierellämme
Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Biologinen syntymämme Hengen myrskyn läpi on vasta alku. Jumala antaa meille elämänmittaisen tehtävän kasvaa, tulla ihmiseksi. 

Tämän vaelluksen varrella Jumala puhuttelee meitä myrskyssä. Yksi suurimpia elämän myrskyjä on niin sanottu uskoon tuleminen. Omassa elämässäni koin tällaisen hetken opiskelijana Jyväskylässä. Ensimmäinen syksyni oli vaikea. Kotoa pois muuttaminen nosti pintaan ahdistuksen, jota en ymmärtänyt. Istuin ahdistuneena ja yksin solukämppäni sängyn reunalla. Silloin Hengen tuuli kävi ylitseni. Ymmärsin, että Jumalan rakkaus on tarkoitettu myös minulle. En voi yksin pelastaa maailmaa. Voin nojata Jumalan tuuleen ja antaa sen kantaa. Marraskuun pimeyteen virtasi valoa ja lämpöä, uutta toivoa. Löysin sisältäni lähteen. Hengen tuuli avasi uusia ovia ja synnytti ystävyyttä ja rakkautta. 

Kun nyt muistelen tuota hetkeä, tiedän että kaikki ei tuolloin ratkennut. Edelleen olen aina välillä kriisin myrskyssä, jossa on vaikea nähdä eteenpäin. Edelleen olen aina välillä itseni kanssa solmussa. 

Kriisin keskellä olemme myrskyn silmässä. Kriisit ovat rajalla olemisen kokemuksia, joissa totuttu järkkyy. Näitä myrskyjä on monenlaisia: ensirakkaus tai oman lapsen syntymä, avioero tai työttömäksi jääminen, onnettomuus tai läheisen kuolema, vakava sairaus tai sairaudesta parantuminen. 

Aina emme voi ymmärtää elämämme myrskyjä. Kuitenkin voimme huutaa Jumalalle tuskamme. Ja voimme tuoda hänelle kiitoksemme. Suuren hädän ja suuren ilon hetkellä Jumala on meidän kanssamme. Kristus valvoo myrskyssä vierellämme. 

III Hiljainen humina kasvattaa meissä hyviä hedelmiä
Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Ihmisenä kasvaminen ja Kristuksen kanssa kulkeminen ei ole pelkkää myrskyä. Usein kristityn vaellusta ympäröi Hengen tuulen hiljainen humina. Osa meistä ei koe koskaan jumalasuhteessaan vahvoja kokemuksia. Se on täysin ok. Niin sanottu uskoon tuleminen on vain yksi tapa, jolla Jumala puhuttelee meitä. Sellaisen kokemuksen vaatiminen kaikilta on hengellistä väkivaltaa. 

Syntyminen uudestaan Hengessä on hiljaista huminaa, joka uudistaa meitä hetkestä hetkeen. Hengen tuuli humisee ja kypsyttää meissä hyviä hedelmiä: iloa ja rauhaa, kärsivällisyyttä ja hyvyyttä, toivoa ja vapautta. Joka päivä voimme ymmärtää jotain uutta itsestämme ja maailmasta. Joka päivä jotain uutta voi kirkastua Jumalan todellisuudesta. Joka päivä voimme avautua rukoukseen ja kuunteluun ja antaa Hengen tuulen humista.

Tässä kasvussa oppaitamme voivat olla puistojen ja metsien puut. Voimme kuunnella, miten tuuli humisee vaahteroiden ja mäntyjen oksistoissa. Samalla voimme tuntea, miten Jumalan Henki hellästi ja hiljaa uudistaa meitä sisältäpäin. Puun kasvu on hidasta. Sitä ei voi nähdä. Silti kasvu on todellista.

Lopuksi: Hengen tuuli puhaltaa sekä myrskyssä että hiljaisessa huminassa. Meidän ei pidä kavahtaa myrskyn voimaa, jolla Jumala meitä puhuttelee. Usko ei kuitenkaan saa muuttua kokemusten metsästämiseksi. Jumala on suurempi kuin kokemuksemme. 

Eikä elämä ole pelkkää kasvua. Jumala on kanssamme myös silloin, kun kuihdumme. Olemme kaikki keskeneräisiä, epätäydellisiä ja sellaisina kokonaan Jumalan rakastamia.

Uskon salaisuus on Jumalassa, ei meissä itsessämme. Emme voi hallita Jumalaa, voimme vain antaa Hengen tuulen puhaltaa. Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. 

Saarna 3.4.2022 Hyvän toivon kappelissa
 5. paastonajan sunnuntai, Joh. 11: 47-33

Johdanto: keski-ikäisen paluu nuoruuden kirjaan
”Historian loppu ja viimeinen ihminen.” Tämä Francis Fukuyaman kirja on ollut yksi tämän kevään tärkeimpiä lukuelämyksiäni. Tutustuin kirjaan ensimmäistä kertaa jo 90-luvun alussa ylioppilaskirjoituksissa. Fukuyaman kuuluisin teesi oli, että liberaalista demokratiasta tulee lopulta vallitseva valtiomuoto. Neuvostoliitto oli juuri hajonnut ja Euroopan rautaesirippu murtunut. Kevättalven valo virtasi luokkaan, jossa painimme kirjoitusten kanssa. Se yhdistyi Fukuyaman optimismin kanssa. 

Fukuyamaa on paljon myös kritisoitu. On totta, että viime vuosina demokratiaa on ajettu ahtaalle monesta suunnasta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on viimeisin demokratiaa horjuttanut käänne. Palaan myöhemmin vielä demokratian kohtaloon, mutta aluksi puhun siitä mikä kirjassa on minusta erityisen kiinnostavaa. Fukuyaman keskeinen teema ja kysymys on, miten voimme tuntea itsemme arvostetuksi. Jokainen ihminen janoaa olla nähty ja kuultu, arvostettu ja tunnustettu. Miten pääsemme tähän? Tätä ihmisyyden isoa kysymystä lähden tässä saarnassa avaamaan Fukuyaman ajatusten pohjalta ja evankeliumin valossa. 

I Olenko yhtä arvokas vai arvokkaampi kuin muut?
Päivän evankeliumissa toteutuu jotain sellaista, jota kukaan meistä ei haluaisi kokea. Siinä uskonnolliset vallankäyttäjät, ylipapit ja fariseukset, syyttävät Jeesusta ilman että hän voi puolustautua. Jeesuksen omaa ääntä ei kuulla koko evankeliumissa. Kuulemme vain evankeliumin kertojan äänen. Jeesus jää piiloon, näkymättömäksi ja mykäksi.

Kukaan meistä ei halua jäädä tällä tavalla varjoon. Haluamme, että meidät nähdään ja meitä arvostetaan sellaisena kuin olemme. Ihmisen arvoa voi murentaa monella tavalla. Niin voi tehdä koululuokan kiusaaja tai keskiluokkainen ihminen, joka kavahtaa kadulla kerjäävää romania.

Francis Fukuyama puhuu arvostuksen ja tunnustuksen perustarpeesta kahden käsitteen avulla. Isothymia tarkoittaa, että olen yhtä arvokas kuin toiset. Megalothymia tarkoittaa, että olen arvokkaampi kuin toiset.

Nykyinen Venäjän johto on esimerkki megalothymiasta. Hyökkäystä Ukrainaan perustellaan Venäjän ja Neuvostoliiton suuruuden historialla. Suuruudenhullu hyökkäys Ukrainaan on paluuta vanhaan Neuvostoliiton aikojen ihannointiin. On kuin nykyinen Venäjä ei pystyisi muuten löytämään paikkaansa valtioiden keskellä kuin näyttämällä voimakkaammalta kuin onkaan. Aivan samaa menneen suuruuden kaipuuta saattoi kuulla Donald Trumpin vaalikampanjassa. Make America Great Again. 

II Viholliskuvien sijaan luomisen lähteelle
Suuruudenhulluutta rakennetaan viholliskuvien varaan. Tätä logiikkaa vastaan Jeesus nousi. Jeesus ei vastannut vihaan vihalla, vaan käski rakastamaan vihollista. Hän puhui Jumalasta, jonka aurinko paistaa niin hyville kuin pahoille. Hän ei nostattanut kansanjoukkoja ylipappeja ja fariseuksia vastaan, vaan suostui kipuun, kärsimykseen ja kuolemaan meidän vuoksemme. 

Jeesus astui ristin tielle kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset. Tehtävämme kristittyinä ei ole luoda viholliskuvia. Tehtävämme on löytää voimamme lähde, niin että emme tarvitse vihollisia. Tehtävämme on lopettaa toisten mollaaminen sen vuoksi mitä he ovat tai edustavat. 

Jokaisen ihmisen luovuttamaton itseisarvo syntyy Jumalan luomistyöstä. Jumala puhaltaa meihin kaikkiin olemisen lahjan. Emme voi itse valita, synnymmekö tähän maailmaan vai emmekö synny. Emme voi myöskään valita sitä, millaisina tänne synnymme. Emme voi valita, olemmeko homoja tai heteroja, ruskeita tai valkoisia, vasen- tai oikeakätisiä. Elämän lahja annetaan meille. 

Kun Jumala katsoo ihmistä, hän näkee jokaisessa ihmisessä kauneutta, riippumatta siitä miten ihmisen elämä on mennyt. Tuo pyhä ja syvä katse synnyttää meissä elämän. Jumala ei rakasta meitä sen vuoksi, mitä saavutamme, vaan sen vuoksi mitä olemme. Tämän olemisen lähteen voimme löytää sisältämme. Meidän ei tarvitse jatkuvasti verrata itseämme toisiimme. Voimme löytää olemisen voiman ja mielen sisältämme, Jumalan läsnäolosta. 

III Osaksi kokonaisuutta
Mitä tämä tarkoittaa yhteisen elämämme kannalta? Arvotuksen ja tunnustuksen antaminen toisillemme on yhteinen tehtävämme. On elintärkeää nähdä, että yhteiskuntaa voi rakentaa hyvin eri tavoin. Tästä on kirjoittanut esimerkiksi viestinnän tutkija Anu Kantola. Olemme kaikki osa samaa kokonaisuutta. Tarvitsemme insinöörejä ja arkkitehteja, mutta yhtä lailla tarvitsemme myös sairaanhoitajia, siivoojia ja rakentajia. Meidän pitää vahvistaa kokemusta siitä, että olemme kaikki samassa veneessä. Palkkapussin koko ei ole ihmisen mitta.  

Nopeasti muuttuva maailmamme ja tuotannon pieniin ketjuihin pilkkova talous horjuttavat turvallisuudentunnettamme. Ne myös jakavat ihmisiä voittajiin ja häviäjiin. Jeesus tuli kootakseen yhteen, ei hajottaakseen erilleen. Tarvitsemme tunnetta siitä, että kuulumme johonkin. Pystymme arvostamaan itseämme, kun koemme olevamme osa kokonaisuutta. Siksi tämäkin yhteisö on tärkeä. Täällä olemme kaikki osa Kristuksen ruumista, osa Jumalan kansaa, osa suurta ihmiskunnan kokonaisuutta. 

Lopuksi: Evankeliumitekstissa ylipapit ja fariseukset yrittivät vaientaa Jeesuksen, joka uhkasi heidän valtaansa. Francis Fukuyama uskoi, että demokratiassa toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla ihmisen aikuisuus. Diktatuurissa ihminen pienennetään alamaiseksi. Loputtomiin ihminen ei kuitenkaan jaksa olla alistetun lapsen asemassa suhteessa ylempiinsä. Haluamme päästä esiin kokonaisina ihmisinä, kansalaisina ja yhteiskunnan rakentajina. 

Kansanvalta tarvitsee puolustajia. Se syntyy meidän kauttamme. Ei Fukuyamakaan väittänyt, että demokratian kasvaminen maailmassa olisi mikään automaattinen tai helppo asia. Niin minäkin ajattelen ja toivon, että nykyinen demokratian aallonpohja lopulta myös lähtee nousuun. Uskon ja toivon, että myös Venäjällä päästään lopulta eroon ikiaikaisesta alamaisuuden hengestä. 

Suuruuden fantasiat johtavat vain umpikujaan. Niiden sijaan löydämme arvostuksen tunteen, kun asetumme toistemme rinnalle. Jumalan edessä olemme kaikki täysin samalla viivalla. Olemme yhtä aikaa kauniita ja rikkinäisiä, kirkkaita ja keskeneräisiä. Radikaalilla tavalla meidän välillämme toteutuu isothymia. Emme ole vihollisia, vaan olemme siskoja ja veljiä. Kristus on tullut kokoamaan meidät yhteen. Hänen varassaan historialla voi olla uusi alku.

Saarna Hyvän toivon kappeli

1. paastonajan sunnuntai (Invocavit)

Jeesus, kiusausten voittaja

6.3.2022

Anu Rask

Matt. 4:1–11

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 4

Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli

paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä.

Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: ”Jos kerran olet Jumalan Poika,

niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.” Mutta Jeesus vastasi: ”On kirjoitettu: ’Ei

ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan

suusta.’”

Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet

temppelimuurin harjalle. Hän sanoi Jeesukselle: ”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin

heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: ’Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua

käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.’” Jeesus vastasi hänelle: ”On myös kirjoitettu:

’Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.’”

Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman

kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: ”Kaiken tämän minä annan sinulle, jos

polvistut eteeni ja kumarrat minua.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Mene pois,

Saatana! On kirjoitettu: ’Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan

häntä palvella.’”

Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka

palvelivat häntä.

Lauri Kemppainen kirjoittaa Rukoileva kädellinen -kirjansa alussa näin:

Yleensä se tapahtuu yöllä ja silloin pelkään. Pelkään, että kaikki mitä rakastan –

kaikki minkä vuoksi teen työtä, kaikki minkä koen arvokkaaksi ja oikeaksi – vain

katoaa. Pelkään, että hyvä ei voita. Että pahuuden äärellä kauneus kuristuu lopulta

omaan mahdottomuuteensa. – – Sellaisina öinä Vasili Rozanovin sanat eivät tunnu

lainkaan liioittelulta: “Ei ole elämää ilman rukousta. Ilman rukousta on vain

mielettömyyttä ja kauhua”.

Täytyy sanoa että tässä odottamattomassa, selittämättömässä maailmantilanteessa

tuo äskeinen todella kolahti. Onneksi Lauri sanoitti sen mun puolesta, itse en ole

oikein pystynyt keskittymään. Oon katsonut uutisia taukoamatta.

* * *

Pyysin teiltä tätä saarnaa varten kuvia siitä, mitä tulee mieleen sanasta kiusaus.

Tässä päivän tekstissä Jeesus on autiomaassa ja Paholainen kiusaa häntä

kiusauksilla. Sainkin tosi osuvia kuvia ja pohdintoja.

(Kuva 3)

Yksi sähköpostiini tullut kuva on ihana tulppaani kesäisessä puutarhassa

Lähettäjä liitti kuvaan tekstin:

Minun kiusaukseni on kaivata kesää pitkin talvea.

Talvella on vaikea pysähtyä ajattelemaan, että elämä on tässä ja nyt. Silmäni etsivät

lumikasojen alta kurkistelevia pensaita ja puita. Luon niihin luottavaisia katseita, jotta

nämäkin tietäisivät kesän olevan tulossa.

Tämä kuva kuvaa täydellisesti myös omaa kiusaustani juuri nyt.

Myös mulla on kiusaus katsella kukkia, odottaa kesää, haaveilla lämmöstä ja

nautinnosta. Sitä Paholainenkin tarjoaa tässä Jeesukselle: saat maailman

valtakunnat ja niiden loiston, jos kumarrat minua. Nauti elämästä! Nauti

kauneudesta! Käännä katse pois kaikesta häiritsevästä. Koska miksipä ei?

Juuri niin haluaisin itsekin tehdä. Kääntää katseen pois, katsoa kukkia.

Mutta on pakko katsoa ympärille. Tavoitan kolme näköalaa:

● Me ollaan pandemian keskellä, uusia on odotettavissa.

● Eurooppa on sodassa.

● Ilmastonmuutos on totta, ja se on tässä ja nyt.

Ei auta, pakko pysyä hereillä. Meidän tehtävä on toimia.

Auttaa. Rukoilla. Taistella hyvän puolesta ja pahaa vastaan.

Ja yrittää vielä vähän enemmän.

(Kuva 1)

Tässäkin on sähköpostiini teiltä saapunut kuva kiusauksesta:

Kuusamon seurakunnan Isoniemen metsä.

Lähettäjä pohtii: Kumpi onkaan kiusaukseni, kertoa näkemykseni vai pysyä hiljaa?

Kuvaan liitetty teksti kysyy:

Kutsutko riveihin istutettua yhden puulajin puustoa metsäksi vai puupelloksi?

Miten ajattelet nauttivasi jokamiehen oikeudella tällaista metsästä? ”Keisarihan on alasti."

Kenelle maa kuuluu? Jumalalle, kaikille ihmisille vai maapohjan omistajalle?

Ja vielä:

Missä ovat ne äänet kirkossa, jotka sanovat, että luonnon riistolla eli talouden jatkuvan

kasvun opilla on todellisuudessa rajat, että kirkko ei voi pyhittää ahneuteen perustuvaa

talousjärjestelmää. Kirkon johto sulkee korvansa tutkitulta tiedolta ja niiltä, joiden elämään

luontokato tulee eniten vaikuttamaan, eli nuorilta, joita Elokapinallisetkin edustavat.

Todella tärkeitä kysymyksiä.

Onko kiusaukseni pysyä hiljaa? Liittyy oikeastaan samaan teemaan ensimmäisen

kuvan kanssa. Paholaisen viesti Jeesukselle oli: Kumarra minua ja pysy hiljaa

kaikesta häiritsevästä, ja elämä on helppoa ja mukavaa.

* * *

(Kuva 4)

Tänään on ensimmäinen paastonajan sunnuntai, kristityt ovat astuneet

neljänkymmenen päivän vaellukselle. Päivän tekstissä on vahvaa symboliikkaa joka

kietoutuu paastoon ja pääsiäisen odotukseen. Tekstissä ollaan tarinan alussa,

kiusauskertomus sijoittuu aivan Jeesuksen julkisen toiminnan alkulehdille.

Jeesuksen paasto autiomaassa kiusauksineen kesti neljäkymmentä päivää. Ja tästä

hetkestä me Jeesuksen seuraajat puolestaan kuljemme pitkin kirkkovuotta n 40

päivässä kohti pääsiäisen tapahtumia, ristin tietä ja lopulta pääsiäisen valoon.

Tänään mua itseni koskettaa tuossa autiomaakertomuksessa erityisesti Jeesuksen

inhimillisyys. Jeesus ennen pääsiäistä, ennen kuolemaa ja ylösnousemusta oli

ihminen, kuten me ihmiset ollaan. Hänellä oli ruumis, joka kärsi nälästä, janosta ja

kivusta. Hän nauroi ja hän myös itki. Meillä kristityillä on siis Jumala, joka tietää mitä

on olla ihminen. Hän tuntee ihmisenä olemisen tuskat ja kärsimykset omakohtaisesti.

Miksi kärsimystä ylipäätään on? Miksi Jumala sallii kärsimyksen, kuten usein

kysellään? Tää on ikuinen uskonnonfilosofinen kärsimyksen ongelma.

Totuus on, että kaikkien selitysyritysten jälkeenkin kysymys jää avoimeksi. Kärsimys

on osa elämää, osa olevaa. Luonto elää kärsimyksen ja kauneuden jännitteessä. Jo

elämän ensi henkäyksessä on kuolema läsnä ja syksyn epätoivoinen hehku

tapahtuu nurkan takana odottavaa kuihtumista vasten.

Paradoksaalisesti, kaikessa yksinäisyydessä ja kärsimyksessä Jumala on erityisellä

tavalla läsnä. Jumala taistelee ja kärsii jokaisen ihmisen rinnalla. Jumalan valta on

piiloutunut heikkouteen ja Jumalan kunnia on piiloutunut häpeään. Lutherin mukaan

“Jumala on kätkeytynyt vastakohtaansa”. Kärsimys ei ole siis merkki Jumalan

poissaolosta tai heikkoudesta. Kovien olojen keskellä kokemus Jumalan läsnäolosta

vahvistuu.

* * *

Ja me ollaan totisesti kovien olojen keskellä, yhä kovenevien.

Rukous voi tuntua vaikealta lajilta, varsinkin jos omissa mielikuvissa rukoileminen on

juuri tietynlaista, puhuttua litaniaa tai polvistumista sängyn vierelle, ja jos mielikuva

juuri sellaisesta toiminnasta ei tunnu luontevalta.

Mutta rukous voi olla monenlaista. Se on asettumista Jumalan eteen. Avoinna

olemista olemassaolon salaisuudelle. Tapa suuntautua elämään.

Ja vaikka vastassa olisi pelkkää pimeyttä, pimeys alkaa puh...

Saarna Hyvän toivon kappelissa 23.1.2022
3. sunnuntai loppiaisesta (1. vsk), Matt. 8: 5-13

Johdanto: elämäni ilmansuunnat ja uskon itä
Vähän aikaa sitten havahduin pohtimaan elämäni ilmansuuntia. Olen kotoisin pohjoisesta, Oulujärven rannoilta Vaalasta. Sieltä olen muuttanut tänne etelään, Stadiin. Täällä asun idässä, josta kuljen länteen töihin. Nämä elämäni ilmansuunnat ovat huikea rikkaus. Ne kaikki antavat erilaisia tulokulmia olemiseeni.

Myös evankeliumissa Jeesus puhuu ilmansuunnista: ”Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.”

Jeesuksen kuvaamista ilmansuunnista minua puhutteli erityisesti itä. Olen suomalainen, ja elän läntisessä kulttuurissa. Samalla olen idän ja lännen rajalla. Presidentti Niinistökin käy keskustelua sekä idän että lännen johtajien kanssa. Millaisia uskon näköaloja itä meille antaa? Miten se voi auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja maailmaa?  

I Kristinusko on kotonaan uskontojen mosaiikissa

Jeesus oli kotoisin idästä. Hän ei ollut sellainen sinisilmäinen ja vaalea Vapahtaja, joksi hänet takavuosien pyhäkouluissa joskus kuvattiin. Hän oli juutalainen, tumma mies Lähi-idästä. Tämä yksinkertainen fakta unohtuu helposti. Mielikuvamme Jeesuksesta kääntyy länsimaiseksi. Kuitenkaan kristinusko ei saanut alkuaan meistä katsoen lännessä vaan idässä. Sieltä se levisi edelleen kauemmas itään ja myös länteen ja etelään ja lopulta tänne pohjoiseen.

Jeesus sanoo: ”Niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle.” Kristinusko syntyi Lähi-idässä, jossa kulttuurien kohtaaminen oli arkipäivää. Myös päivän evankeliumissa tapahtuu tällainen kohtaaminen. Roomalainen sotilas kohtaa Jeesuksen. Jeesuksen itäinen kansa eli Rooman raa’an miehitysvallan alla. Silti juuri tämä toisen kulttuurin edustaja on se, joka tunnistaa Jeesuksessa Jumalan toiminnan. Sanoma Kristuksesta on siis tarkoitettu kaikille kansoille.

Meidän ajassamme kristinuskon vaikutus yhteiskunnassamme on monin tavoin ohentunut. Kannan tästä surua, mutta samalla näen siinä paljon hyvää. Meidän aikamme on paluuta uskomme juurille. Kristinusko on kotonaan kulttuurien ja katsomusten mosaiikin keskellä. Palaamme samanlaiseen henkiseen maisemaan, jossa kristinusko aikoinaan syntyi. Katsomusten kirjon keskellä emme voi käyttää kristinuskoa vallan välineenä. Ja hyvä niin. Voimme vain luottaa, että hyvä sanoma Kristuksen rajat ylittävästä rakkaudesta puhuttelee. Jeesus sanoo: ”Niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle.”

II Toiset uskonnot eivät ole vihollisia

Uskon itä vie pohtimaan myös toisten uskontojen kohtaamista. Idästä ovat kotoisin muun muassa suuret maailmanuskonnot hindulaisuus, buddhalaisuus ja islam. Jeesus itse oli juutalainen. Yksi meidän kirkkomme merkittävimmistä ajattelijoista, Jyri Komulainen, kohautti vähän aikaa sitten Kotimaa-lehdessä kuvailemalla kristinuskoa synkretistiseksi uskonnoksi. Synkretismi tarkoittaa uskontojen sekoittumista.

En näe toisia uskontoja vihollisina enkä kilpailijoina. Kaikissa uskonnoissa on hyvää. Tärkeää on etsiä sitä, mikä on yhteistä. Uskonnot ovat tärkeitä, kun maailman rakennetaan rauhaa. Luotan siihen, että on vain yksi Jumala, joka voi puhutella ihmisiä myös muiden uskontojen läpi. Jeesus sanoo: ”Niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle.”   

Uskonnoissa on kuitenkin myös eroja, ne eivät ole yhtä ja samaa mössöä. Kristittynä toivon, että kaikkialla maailmassa on mahdollisuus kuulla hyvä sanoma Kristuksesta. Toivon, että tuo sanoma vapauttaisi, koskettaisi ja puhuttelisi.

III Ekumeeninen peili rikastuttaa ja auttaa näkemään oman perinteen rikkauden

Uskon itä tuo mieleen myös Suomessa vaikuttavan itäisen kirkkokunnan, ortodoksisen kirkon. Elämme keskellä ekumeenista ykseyden rukousviikkoa. Meillä Suomessa on koko maailman tasolla harvinainen ekumeeninen yhteys lännen ja idän välillä. Luterilaisten ja ortodoksien yhteys esimerkiksi täällä Helsingissä on yksi suomalaisen kristillisyyden upeimmista piirteistä. Uspenski ja Tuomiokirkko seisovat rinnakkain, eivät vastakkain.

Ortodoksisen kirkon rikas perinne rikastuttaa myös meitä luterilaisia. Ikonien kauneudesta, meditatiivisen rukouksen syvyydestä ja kirkkoisien viisauden lähteestä on hyvä ammentaa.

Samalla yhteys idän kirkkoon kirkastaa oman luterilaisia kirkkomme hyviä puolia. Historiantutkija Teemu Keskisarja on monessa puheenvuorossaan nostanut esiin kirkkomme myönteistä merkitystä maamme historiassa. Keskisarjan mukaan luterilainen kirkko ei ole ollut Suomen historiassa pato, vaan koski ja muutosvoiman lähde. Mielikuvissamme esimerkiksi valistuksen ajan papit kääntyvät helposti ahdasmielisen moraalinvartijan suuntaan. Tosiasiassa moni pappi on ollut uuden tiedon jakaja ja yhteiskunnan kehittämisen airut. Saarnatuolista on opetettu perunan istuttamista, lukutaitoa ja vapaata kaupankäyntiä.

Omassa kirkossani iloitsen tästä uudistumisen virrasta. Iloitsen myös yhdessä laulamisesta, naisten pappeudesta ja lähimmäisenrakkauden hengestä. Iloitsen tästä Hyviksen yhteisöstä. Olemme kirkkona monessa mielessä epätäydellisiä, mutta samalla tässä yhteisössä ja instituutiossa tapahtuu paljon hyvää.

Uskon itä vie meidät kohtaamaan toisia kulttuureja, olemaan ekumeenisesti avoimia ja lopulta arvostamaan omaa kulttuuriamme. Meillä on arvokas perintö luterilaisuudessamme. Meillä on myös erityinen mahdollisuus rakentaa siltoja idän ja lännen välille, ympärillämme ja sisällämme. 

Ja vielä enemmän: Kristuksessa itä ja länsi yhdistyvät. Samalla olemme osa suurempaa kokonaisuutta, maailmanlaajuista kirkkoa. Olemme osa yhtä ihmiskuntaa, osa yhtä Jumalan maailmaa. 

Lopuksi: Jyri Komulaisella on inspiroiva määritelmä kirkosta. Kun kirkossa Kristus on keskellä, rajoja ei ole. Ylösnoussut Kristus murtaa kaikki rajat. Jumalalle ihmiskunta on yksi. Siksi niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.”  

Saarna Valvomisen sunnuntai Hyvän toivon kappeli 14.11.202
1Anu RaskMatt. 24:36–44
Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 24
Jeesus sanoi opetuslapsille:”Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietäävain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee.Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriäänaina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuintulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksimiestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinenotetaan, toinen jätetään.Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, ettäjos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautuataloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.

”Hyvää pyhää, ja oikein hyvää isänpäivää myös minun puolestani.Tämän pyhän evankeliumi, tämä kehotus VALVOMISEEN, kuuluu Matteuksenevankeliumin pitkään, viimeisiä tapahtumia koskevaan puhekokonaisuuteen. Nämäovat Jeesuksen viimeisiä opetuksia, ennen kuin vangitsemiseen ja kuolemaanjohtavat tapahtumat alkavat vyöryä.On vaikea tunnistaa, tuntuuko tekstissä kuuluva lähiodotus täällä parintuhannenvuoden päässä hämmentävältä, kiusalliselta vai vähän huvittavalta, mutta se ontavallinen ilmiö Uudessa testamentissa. Jeesuksen ajateltiin palaavan ihan pian.Nyt voidaan todeta, että aikaikkuna onkin pidempi kuin ihmiselämän mitta taimuutaman sukupolven elinaika. Mistä on kysymys? Meillä ei ole tietoa ja meidän onvaikea ymmärtää – mutta meitä kehotetaan valvomaan.

* * *Mietin, mitä se on kun ihmiskuntaeivalvo.Yksi mahdollinen kuva tästä on Sebastian Brantin teos Narrien laiva vuodelta 1494.Siinä on 112 satiirista runoa, joissa tuomitaan monenlaisia inhimillisiä heikkouksia –vallanhimo, ahneus, vihan kylväminen, käytöstapojen puute, muotioikkujen perässäjuokseminen ja niin edelleen.

Kohti riuttaa, hiekkasärkkäälaineet tilaisuuttaan kärttääAluksemme vajoaasyövereihin hajoaaKansilehdellä on piirros purjelaivasta, johon narrien lauma on ahtautunut tiu’uthelisten, lippu liehuen ja valtikat käsissä. Ilveilijöiden ilmeistä ja olemuksista voipäätellä, että tässä ei hyvin käy. Kuvatekstissä lukeekohti Narragoniaaeli Brantinkuvitteellista valtakuntaa, jonne laiva ei koskaan saavu.

* * *Välillä tämä Narrien laiva tuntuu tosiaan osuvalta kuvalta ympäröivästätodellisuudesta. Voisin puhua muutamistakin asioista kutenilmastohuippukokouksesta, mutta puhun nyt siitä, että olen viime aikoina pohtinuterilaisia instituutioita, kirkon lisäksi erityisesti koulutukseen, sivistykseen, tietoon jaymmärrykseen liittyviä, ja tarvetta kehittää, tehostaa ja kiillottaa.Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja kirjailijaTommi Kinnunen on kertonutjulkisuudessa työuupumuksestaan. Voimat veivät koronauupumuksen päälle lyötyuusi opetussuunnitelma ja oppivelvollisuuden laajentamiseen liittyvät lisätyöt.Perustyö eli opettaminen saa väistyä kirjaamisen tieltä.“Hakkaan konetta kuin hullu, jotta saan tallennettua kaiken tiedostoihin, joita kukaanei lue”.Janne ja Taina Saarikivi ovat puolestaan pitäneet esillä yliopistojen ja tutkimuksenongelmallista hyödyn tavoittelua. Yliopistojen virkoja lakkautetaan tällä hetkelläurakalla ja tutkijoiden aika menee apurahahakemusten parissa. Virallinentiedepolitiikka koskee “innovaatioita” “huippututkimusta” “ongelmanratkaisua” ja“osaamisen kanavointia” – ei esimerkiksi “tietoa todellisuudesta”, “sivistystä” tai“ymmärrystä”.Saarikivet on toimittaneet Turhan tiedon kirjan, joka koostuu menestyneidentutkijoiden julkaisematta jääneistä ja pois leikatuista teksteistä. Esipuheessa hekirjoittavat, että “Miksi yliopisto intoilisi epämääräisestä “maailman parhaudesta”, kunvoisi ylpeillä sillä, että siellä osataan muinaispersiaa, tunnetaan antiikin kirjurienkäsialoja ja maailmankaikkeuden ensimmäisen sekunnin tapahtumia, siirojensukupuolielämää, satakuntalaisten vakkojen taksonomiaa tai vesijättömaitakoskevien oikeustapausten historiaa”.Että sellasta kuuluu lukiolle ja yliopistolle, entä kirkolle? Kun väki vähenee ja varathupenee, ollaanko valveilla vai keskitytäänkö joutavuuksiin? Mikä on olennaista jamikä on paniikin aiheuttamaa tempoilua?

* * *Niin, mikä on olennaista? Mitä Jeesus tarkoittaa, kun hän kehottaa meitävalvomaan? Miten hänen mukaansa tulee toimia? Eli mistä Jeesus noin niinkuinmuuten puhui?No esimerkiksi Vihamiesten rakastamisesta; toisen posken kääntämisestä eliväkivallattomasta vastarinnasta; autuaista köyhistä, nälkäisistä ja murheellisista;antamisesta pyytävälle; Jumalan valtakunnasta ja Isästämme taivaissa, jonka nimiolkoon pyhitetty.Perusasioita elämästä ja kuolemasta. Ja koska kuolemasta on vaikea sanoa mitään,puhun mielelläni tästä meidän maailmasta ja siitä Jumalan valtakunnasta, jokameidän keskellämme on. Sen rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi Jeesuksella onmonia hyvin täsmällisiä ohjeita. Ne liittyvät oikeudenmukaisuuteen ja siihen, mitentäällä eletään. Ollaan valveilla.Jos vielä mietitään niitä instituutioita, niin missä sellaiset ilmiöt kuin sivistys, vapaatutkimus ja keskustelu tai hengellisyys ja uskonnollisuus tulevaisuudessa majailevat,jos niille ei ole sijaa instituutioiden seinien suojissa?En tiedä. Pienimuotoisissa kokoontumisissa, missä keskusteleminen, pohtiminen jatutkiminen on sallittua ja niille on aikaa. Janne Saarikivi arvelee haastattelussasiirtyvänsä jossain vaiheessa puistoihin luennoimaan, ja kylmän tullen kahviloihin.Paikoissa tai tilanteissa, joissa voi rauhassa rukoilla, tehdä työnsä ja palvellalähimmäisiä.Täytyy hiljentää häly ja melu. On oltava valppaana täällä, tässä maailmassa –ja valmiina lähtemään, jatkamaan matkaa.

Oikein hyvää ensimmäistä sunnuntaita loppiaisesta ja hyvää uutta vuotta minunkinpuolestani. Tänään vietetään kasteen sunnuntaita. Minulla on tässä saarnantaustalla muutama Susanna Majurin valokuvateos, jotka eivät suoraan liity siihenmitä puhun, ja toisaalta ne liittyvät oleellisesti. Te jotka kuuntelette tätä etänä voittegooglata jonkun Susanna Majurin teoksen vaikka läppärin ruudulle.Susanna oli valokuvataiteilija joka kuoli vuonna 2020. Hän oli ikäiseni ja nuorenakaverini, jonka kanssa pyörittiin Kangasalla – välillä liftattiin Helsinkiin, käytiinkirppiksillä ja sen semmoista. Mulla oli myös hyvä ystävä nimeltä Tero, ja Teronperheen vapaa-ajan asunnolla entisessä koulumiljöössä Susanna kehitti Teronkanssa tuon sadunomaisen tekniikkansa, missä hän levitti suuren kuvallisenkankaan Teron perheen uima-altaan pohjalle.Susannan töissä vesi on hyvin oleellinen elementti – se voi hukuttaa tai viedämukanaan, mutta se myös kannattelee. Näissä teoksissa se kuvaa esimerkiksiihmisen tunteita, muistoja ja alitajuntaa.Vesi onkin hirveän vahva elementti. Päivän evankeliumissa Johannes kastaaJeesuksen. 

Kasteen sunnuntai on hyvä aika pysähtyä pohtimaan veden painoarvoaluterilaisuudessa ja kasteen merkitystä, elämän ja kuoleman kysymystä – paitsi yksilölle, myös kirkolle. Ihmiset eivät enää kasta lapsiansa, kuulee sanottavan. Miksieivät? Mulla on siis pohdinnan alla kaksi hyvin suurta kysymystä, vesi ja kristillinenkaste, jotka tietenkin myös liittyvät toisiinsa. Aloitan vedestä.* * *Veteen liittyy valtavasti rikasta symboliikkaa ja eri uskonto- ja kulttuuriperinteissä vesiymmärretään olemassaolon alkulähteeksi. Muinaisen intialaisen papin rukous on:”tuokoot vedet meille hyvinvoinnin”. Veteen liitetään uudistumisen merkitys, koska sehävittää ja huuhtoo pois olemassaolevat muodot ja järjestykset, ja avaamahdollisuuden jonkin uuden syntymiselle. Erityisen vahvasti tätä symboloivaterilaiset upotusrituaalit. Upotus on eräänlainen kuoleman vastine ihmisen tasolla, jakosmisella tasolla sitä vastaa suuri tulva, joka aika ajoin hajottaa maailmanalkumereen.

Suomalaisessa luterilaisuudessa kasteen ulkoista symboliikkaa on sen sijaan pidettytoisarvoisena. Kastevesi itsessään on vähäpätöistä, vain Jumalan sanalla on useinajateltu olevan merkitystä. Lutherin virressä lauletaan: “Silmä näkee kasteessa vainvettä paljaaltansa, vaan sana Hengen voimassa on siinä veden kanssa”. EeroHuovisen mukaan kasteen ymmärtäminen on ihmiselle ”ylivoimainen juttu”: senäyttää ”vain tilkalta vettä”.Mutta mikä voima tuossa tilkassa vettä piileekään! Johanneksen evankeliuminalussa Kristus kuvataan “todelliseksi valoksi, joka valaisee jokaisen ihmisen”, javarhaiskristillisessä kirjallisuudessa kasteesta puhuttiin vielä “valaistumisen kylpynä”.Klemens Aleksandrialainen esimerkiksi kutsui kastettuja ”valaistuneiksi”. Valonpuolella olemisesta seurasi velvollisuus taistella pimeyttä vastaan. Vesi on Jumalanlahja, joka ravitsee ja pitää yllä luomakuntaa. Jumala loi veden antamaan maallekasvun ja virkistämään ja puhdistamaan meitä.* * *

Tuolla vedellä meidät siis kastetaan eli liitetään Kristukseen ja hänen kirkkoonsa.Mitä se merkitsee? Onko merkitys jotenkin hämärä tai epämääräinen, jos ihmiseteivät halua enää lapsiaan kastettavan?Kysymys on tietenkin monimutkainen ja siihen liittyy maailman muuttuminen jakristinuskon merkityksen muuttuminen yleisemminkin. Nuoret aikuiset eivät olekiinnostuneita kirkosta. Vai sittenkin niin, että kirkko ei ole aidosti kiinnostunut heistä,hankalien kysymysten esittäjistä? Nyt ei kuitenkaan mennä näihin pohdintoihin,pysytään veden äärellä.Kasteen suhteen moni tuntuu miettivän, että “antaa lapsen myöhemmin itsepäättää”. Näinkin voi toki ajatella, ja vanhemmat haluavat joka tapauksessa parastalapselleen – he tekevät ratkaisunsa sen ymmärryksen perusteella, joka heillä onlapsen parhaasta. Itse olen kuitenkin iloinen monesta asiasta jota ei ole tarvinnut itsepäättää. 

En rakasta jokaista suomalaisen luterilaisuuden pienintä piirrettä, ja muutkirkkokunnat tai irtautuminen kaikesta ovat hetkittäin houkutelleet, mutta on olluthuojentavaa ajatella lopulta, että tähän elämään olen syntynyt ja tähän kirkkoonminut on kastettu. Syntymässähän tulee paljon muutakin, mitä ei voi itse valita –perhe, suku, kulttuuri, kotimaa, äidinkieli ja niin edelleen. Ja mitä omiin lapsiini tuleeniin ajattelen, että he tekevät joka tapauksessa aikuisena omat valintansa niidenasioiden suhteen jotka ylipäätään ovat valittavissa. Minusta on kuitenkin tärkeää ettäheillä on vahvat juuret mistä ponnistaa – yhteisö, perheen ja suvun traditiot.Vanhempien maailmankatsomukset, joihin myöhemmin voi peilata noita omiavalintoja ja elämänpolkuja.Kasteessa itsessään ei ole mitään hankalaa tai vaikeaa. Kaste liittää kastettavanKristukseen, kirkkoon, yhteisöön ja tradition pitkään jatkumoon. Kasteessakastettava liittyy Jeesuksen seuraajiin, taisteluun paremman maailman puolesta.Tietysti kaste on myös salaisuus, kuten kaikki Jumalaan liittyvä on.Uudessa testamentissa kastetoimitukset kuvataan yllättävänkin yksinkertaisina.Niistä puuttuu seremoniallisuus, valmistautuminen ja sanojen tulva. 

Apostolienteoissa Filippos kastaa tiellä kohtaamansa hoviherran. Kun hoviherra ymmärtää Jeesuksen olevan kirjoituksissa luvattu messias, hän toteaa Filippokselle: ”Tässä onvettä. Estääkö mikään kastamasta minua?” Ei estä, kaste toimitetaan.Kaste on melko yksinkertainen rituaali, siinä ei nykyäänkään lopulta ole kovinmontaa välttämätöntä palasta. Yksi niistä on vesi.Lisäksi voi sitten tehdä omista juhlistaan ihanat ja oman näköiset, jos haluaa.* * *Kuva 4 / Susanna Majuri 3Vielä yksi muisto Susannasta.Silloin nuorena, tai teini-iässä, kun me asuttiin vielä kodeissamme Kangasalla,Susanna oli maalannut huoneensa seinät jollain veteen viittaavalla värillä, entarkkaan muista sävyä. Tuo huone (ajalta ennen sisustusblogeja) oli tosi vaikuttavaja halusin samanlaisen. Oman huoneeni sävyn muistan hyvin – mikään muu kuinveden väri ei tullut enää kysymykseen. Voimakkaan turkoosissa huoneessa olierikoinen, vähän synkkä mutta kaunis tunnelma. Kuin veden alla. Makoilin sielläaikana, jolloin kirkkoon ja kasteeseen liittyvät asiat eivät tuntuneet elämässänimitenkään tärkeiltä, mutta jos nyt jälkeenpäin katsotaan niin vertauskuvia voimuodostaa.Jotain näistä pohdinnoista toivoisin myös tapoihin joilla kastetta sanoitetaan. Vedensymboliikka on voimakasta. Vesi antaa aisteille paljon. Veden voimaa ei kannatapienentää, vesi ei ole koskaan vähäpätöistä tai tavallista. Kristillinen kaste liittyyikiaikaiseen vesipesun symboliikkaan ja initiaatioriittien jatkumoon, mutta tuo niihinjotain aivan uutta – Jumalan armon. Kaste muuttaa maailmaa ja voimaannuttaaihmisen.

Loppuun vielä lainaus Susannan sanoista näyttelysalin seinältä: “Etsin yhäalkuperääni. Seuraan vettä. Joskus siitä näkyy vain aavistus. Vesi on kulkureitti,tuntu kodista, alkumme”.

Saarna Hyvän toivon kappelissa 19.12.2021
4. adventtisunnuntai, Fil. 4:4–7, Matt. 1:18–24

Johdanto: Kari Kuulan älyherätys

Pappi Kari Kuula herätteli äskettäin kirkkokansaa ajattelemaan. Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnissa hän kaipaa kirkkoon ”yritystä oikeasti ymmärtää uskoa sen sijaan, että heti kättelyssä lyödään pöytään mysteerikortti.”

Otan haasteen vastaan! Heittäydyn ajattelemaan. Ajattelu on vahvasti läsnä myös päivän raamatunteksteissä. Evankeliumissa Joosef ajattelee enkelin sanoja Jeesuksen syntymästä. Kirjeessä filippiläisille taas on upea lupaus: ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.”

Tuosta filippiläiskirjeen lupauksesta nousee myös tämän saarnani ydin: ajattele sydämellä!

I Jumala kestää ajattelumme
Olen Kari Kuulan kanssa samaa mieltä siitä, että ajattelu on olennainen osa kristinuskoa. Jumala on luonut meidät kokonaisiksi ihmisiksi. Luomisen Henki liikkuu ajatuksissamme. Jumala on antanut meille älyn ja järjen, ymmärryksen ja viisauden, tiedon ja tieteen. Meidän tehtävämme kristittyinä on käyttää niitä ”omaksi hyödyksemme ja lähimmäisten parhaaksi” niin kuin Mikael Agricolan vanhassa rukouksessa sanotaan. 

”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne ”. Jumala kestää ajatuksemme. Jumala ei ole aukkojen Jumala, joka olisi olemassa vain siellä minne järki tai tiede ei yllä. Koko maailma on Jumalan maailma, niin myös ajattelun ja tiedon maailma. Usko ei mene rikki, kun pyrimme ymmärtämään sitä.  

Kristuksen seuraaminen avaa avaria näköaloja ajattelun syvyyksiin. Se vie filosofian ja fysiikan avulla olemisen ja todellisuuden arvoituksiin. Se avaa portin historian aarteisiin.  Se johtaa ajattelemaan uskon ja ihmismielen vuorovaikutusta psykologian avulla. 

Älyllinen rehellisyys vie meidät muutoksen ja kasvun tielle. Se johtaa kyseenalaistamaan ja punnitsemaan sitä, mihin olemme tottuneet. Kristinuskon oppia, Raamatun merkitystä, kirkon perinnettä ja kirkon toimintaa nykyajassa pitää ajatella. Näin tekemällä suojelemme uskoamme ja yhteisöämme. 

Ajattelu rokottaa meitä kiihkoilua ja mustavalkoisuutta vastaan. Se avartaa mieltä. Samalla ajattelu syventää uskoamme. Koeteltu usko kestää kritiikin ja kyseenalaistamisen. ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne ”. 

II Kristitty puolustaa luottamusta tieteeseen
Usko ja tieto ovat kumppaneita maailman selittämisessä. Ne avaavat erilaisia ikkunoita todellisuuteen, joka on yksi. Maailman ymmärtämisessä tarvitaan yhtä lailla tieteentekijöitä, toimittajia ja pappeja. 

Meidän ajassamme johdonmukainen ajattelu ja tutkittu tieto tarvitsevat puolustajia. Valeuutiset ja trollien myyräntyö nakertavat luottamusta punnittuun ja koeteltuun tietoon. Meitä kristittyjä tarvitaan puolustamaan tutkittua tietoa. Meitä tarvitaan vahvistamaan luottamusta tieteeseen. Tätä luottamusta tarvitaan esimerkiksi siksi, että voimme luottaa lääketieteeseen ja uskallamme ottaa koronarokotteen. Luottamus tieteeseen varjelee elämää. 

Valeuutisten ohella toinen meidän aikamme tietoa uhkaava kehitys on tiedon pirstaloituminen. Periaatteessa meillä on enemmän tietoa kuin koskaan. Usein sitä on kuitenkin liikaa, niin että emme enää näe metsää puilta. Somen ja multitaskaamisen maailmassa tieto pirstaloituu murusiksi.

Kristinusko voi johtaa meitä syvän ja kokonaisen tiedon lähteille. ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne ”.  Keskiajalla kristillinen luostarilaitos säilytti antiikin perinnön. Se kantoi antiikin tietoa läpi myrskyisten vuosisatojen, jolloin monet muut instituutiot olivat romahtaneet. Ei myöskään ollut sattumaa, että filosofiassa tietä antiikista eteenpäin olivat ensimmäisten joukossa näyttämässä fransiskaaniveljet. Oppineisuuden ja ajattelun arvostaminen oli korkealla heidän joukossaan.  

Samaa kristillistä henkeä ja ajattelun arvostamista tarvitsemme myös nykyajassa. Kristinusko voi palauttaa meitä kokonaisen tiedon lähteille, niin että emme tyydy murusiin. ”Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne ”.

III Astu sisälle rauhaan
Kristinuskon ydintä voi ja pitää lähestyä ajattelun kautta. Silti uskon ydin ei typisty ajatteluun tai käsitteisiin. Uskon kieli ei mahdu päättelyn rautaisten lakien sisään. Sen kieli on täynnä vertauskuvia ja paradokseja, salaisuuksia ja kuvia. 

Raamatun kielessä yksi vahva kuva on sydän. Se tarkoittaa ihmisen sisintä olemusta, olemisen keskusta. Se on oman itsemme ja Jumalan kohtaamisen paikka. 

Sydämessämme teemme valintoja, aivan samalla kuin Joosef ja Maria tekivät. Ajattelu auttoi heitä löytämään sydämen valinnan. Sydän ohjaa meitä tekemään ajattelun pohjalta hyviä valintoja. Ilman ajattelua sydän voi olla hölmö, ilman sydäntä ajattelu voi olla kylmää. 

Jumalan suuri ja salattu läsnäolo ylittää ymmärryksemme, kielemme ja tieteemme. Se ei tee tyhjäksi ajatteluamme, mutta se ylittää sen. Se on jotain vielä suurempaa. Kaiken selittämisen sijaan usko on sisään astumista. 
 
 Ajattele siis sydämellä! Astu siis sisälle joulun sanomaan! Kuuntele Marian ja Joosefin ajatuksia. Katsele, kun he kulkevat kohti Betlehemiä. Tunne seimen Lapsen läheisyyttä. Astu sisälle Jumalan rauhaan, joka ylittää kaiken ymmärryksemme.